TIMON.
Ei, jos sen sanoo vielä kurjempi.
Sin' olet orja, jot' ei onni koskaan
Halannut sylin hellin; koiraks synnyit.
Jos sinä, niinkuin me, jo kehdost' oisit
Nuo nautteen asteet käynyt, jotka avaa
Elämä sille, joka orjanansa
Voi käyttää tuota kärsiväistä laumaa,
Hekuman kuiluun uponnut jo oisit,
Nuoruutes sulattanut himon helmaan,
Ja, järjen jäistä ääntä oppimatta,
Vain syössyt makosaaliiseen. Mut minä,
Joll' oli mailma mesileipurina,
Suut, kielet, silmät, ihmissydämmetkin
Apuna, enemmän kuin käyttää voinkaan, —
Kuin lehdet tammess' epälukuisina
Minussa riippuivat, mut ensi halla
Ne puusta karisti, ja paljas runko
Jäi tuulen, myrskyn viimaan, — moista minun,
Parempaa kokeneen, on raskas kestää.
Sun elos tuskall' alkoi; aika sun on
Karaissut. Sull' ei syytä ihmisvihaan:
He ei sua mairineet. Mit' annoit heille?
Jos mieli kirota, niin kiroo taattos,
Tuo kurja raukka, joka kerjuunaisen
Uhalla makasi ja sinut siitti,
Jo perinnältä vaivaisen. Pois täältä! —
Jos syntynyt et ihmishyljyks oisi,
Niin konna olisit ja imartaja.
APEMANTUS.
Viel' ylväs?
TIMON.
Niin, siit', etten ole sinä.
APEMANTUS.
Siit' ylväs minä, etten tuhlar' ollut.
TIMON.
Ja minä siitä, että yhä olen.
Jos sinuun mättää voisin rikkauteni,
Niin saisin luvan hirttää sen. Pois mene! —
Josp' ois Ateenan elo kaikki tuossa!
Näin söisin sen.
(Syö juurta.)
APEMANTUS.
He! Ruokaas parannan.
(Tarjoo hänelle jotakin.)
TIMON.
Paranna ensin seurasi; pois täältä!
APEMANTUS.
Omani parannan, kun sinut jätän.