Lakeus kaupungin ulkopuolella.
(Herttua, omassa puvussaan, ja Pietari-munkki tulevat.)
HERTTUA.
Tuo kirje anna mulle, jahka sopii.
(Antaa hänelle kirjeen.)
Tuumamme tuntee vanginvartija.
Kun kaikki varress' on, niin muista ohjeet
Ja lujast' astu suuntaan määrättyyn,
Sivulle vaikka joskus poikkeisitkin,
Jos syytä ois. Vie Flaviukselle sana,
Ett' olen täällä; saakoot myös sen tietää
Valentius, Roland, Crassus. Portille
He torvensoittajia hankkikoot.
Mut ensin Flavius tulkoon.
PIETARI.
Heti riennän.
(Menee.)
(Varrius tulee.)
HERTTUA.
No, kiitos, Varrius; sa joutuin tulit.
Nyt kävelkäämme täällä; kohta saapuu
Myös muita ystäviä, hyvä Varrius.
(Menevät.)
Kuudes kohtaus.
Katu lähellä kaupungin porttia.
(Isabella ja Mariana tulevat.)
ISABELLA.
Noin kiertämäll' en tahtois puhua;
Sanoisin suoraan. Syytöshän se teidän
On tehtävä. Mut täytyy kai: hän sanoi
Sen hyödyks' olevan.
MARIANA.
Vain häntä kuulkaa.
ISABELLA.
Lisäksi sanoi, että, jos mua vastaan
Hän pitäis ehkä riitamiehen puolta,
En tuota oudoksuis: se lääkettä
On karvasta, mut terveellistä muka.
MARIANA.
Jos Pietar-veli vain —
ISABELLA.
Vait! Veli tulee.
(Pietari-munkki tulee.)
PIETARI.
Pois tulkaa; sopivan ma keksin paikan,
Jost' ohi täytyy käydä herttuan.
Jo kahdesti on torviin toitotettu;
Ylimmät, arvokkaimmat porvarit
Jo portill' ovat koolla; heti kohta
Tuloaan tekee herttua. Joutuin siis!
(Menevät.)
VIIDES NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Aukea paikka lähellä kaupungin porttia.
(Mariana, huntuun peittyneenä, Isabella ja Pietari, vähäisen
matkan päässä. Herttua, Varrius, loordeja, Angelo, Escalus,
Lucio, vanginvartija, oikeudenpalvelijoita ja porvareita
tulee eri haaroilta.)
HERTTUA.
Teit', arvokkaisin lanko, tervehdin; —
Myös teitä, vanha taattu ystäväni.
ANGELO ja ESCALUS.
Paluunne onneks' olkoon, jalo armo!
HERTTUA.
Suur' kiitos sydämmestä kummallekin!
Me tiedustellut olemme ja kuullut
Niin paljon hyvää hallinnostanne,
Ett' ansaitsette julkikiitokset,
Paremman kunnes palkan voimme antaa.
ANGELO.
Sill' yhä lisäätte vain velkaani.
HERTTUA.
Suur' ansionne on; sit' alentaisin,
Jos sulkisin sen sydämmeni kätköön,
Kun vaskest' ansaitsee se kirjopatsaan,
Jot' ei voi unheen koi eik' ajan hammas
Kuluttaa pois. Nyt mulle kätenne,
Ett' oivaltais ja näkis koko kansa,
Kuink' ulkokäytös sisäisen on mielen
Ihana ilmaisu. — Te, Escalus,
Te käykää oikealla puolellani.
Hyviä tukipylväit' olette.
(Pietari-munkki ja Isabella astuvat esiin.)
PIETARI.
Nyt sopii; puhukaa ja polvistukaa!
ISABELLA.
Oikeutta, herttua! Luokaa katseenne
Häväistyyn — miel' ois sanoani tyttöön!
Oi, jalo prinssi, älkää silmäänne
Soaisko muilla esineillä, kunnes
Mua kuullut olette ja mulle suonut
Oikeutta, oikeutta, oikeutta!
HERTTUA.
Häväissyt? Ken? ja kuinka? Lyhyesti!
Lord Angelo täss' oikeutta jakaa,
Hänelle valittakaa.
ISABELLA.
Jalo herttua,
Avuksi pyytäisinkö paholaista?
Mua kuulkaa itse; jos mua ette usko,
Saan rangaistuksen, vaan jos uskotte,
Teilt' anon hyvitystä. Kuulkaa, kuulkaa!
ANGELO.
Tuo nainen, hyvä prinssi, ei lie viisas.
Mult' armoa hän anoi veljelleen,
Jolt' oikeus kaulan katkoi, —
ISABELLA.
Oikeusko?
ANGELO.
Siks puheens' on niin katkeraa ja kummaa.
ISABELLA.
Niin, varsin kummaa, mutta varsin totta.
Angelo murhamies on, eikö kummaa?
Angelo valapatto, eikö kummaa?
Angelo haurelias rosvo on.
On tekopyhä, immen raiskaaja,
Se eikö kummaa? Kummaa?
HERTTUA.
Kymmenesti kummaa!
ISABELLA.
Ei todempaa, ett' on hän Angelo,
Kuin että tää niin totta on kuin kummaa,
Niin, kymmenesti totta; totta tosi,
Jos kuinka lasketaankin!
HERTTUA.
Pois tuo nainen!
Hän puhuu, raukka, mielenhäiriössä.
ISABELLA.
Sua manaan, ruhtinas, niin totta kuin
Sa uskot toiseen elämään kuin tähän:
Mua älä viero, luullen, että olen
Ma huilu. Mahdotonta kaikk' ei ole,
Mik' uskomatont' on. Ei mahdotonta,
Ett' ilkein roisto näköjään voi olla
Niin vakaa, puhdas, hurskas, nuhteeton,
Kuin Angelo; niin voi myös Angelo
Nimineen, arvoineen ja loistoineen
Pääkonna olla. Vähempi jos on,
Ei ole mitään; mut on enempi,
Jos häijyll' enempi on nimiä.
HERTTUA.
Jos, kautta kunniani, hän on hullu —
Ja muut' en luulekaan — niin hulluudessaan
On selvyyttä ja mieltä, jot' ei koskaan
Osoita hulluus.
ISABELLA.
Hyvä herttua,
Pois moinen luulo! Kahdapuheest' älkää
Epäilkö järkeä. Te järjen suokaa
Vain nostaa totuus, joka sorross' on,
Ja sortaa vääryys, joka päätään nostaa.
HERTTUA.
Monella viisaall' ahtaampi on äly,
Sen takaan. — Mitä teill' on sanomista?
ISABELLA.
Min' olen sisar erään Claudion,
Jok' irstaast' elämästä tuomittiin
Pois hengiltä; sen teki Angelo.
Minulle, nunnakokelaalle, veli
Lähetti sanan; eräs Lucio
Sen mulle toi —
LUCIO.
Niin, minä, luvallanne.
Hänelle Claudiolta pyynnön vein,
Ett' armoa hän veli-raukalleen
Lord Angelolta anois.
ISABELLA.
Sama mies.
HERTTUA (Luciolle).
Puhumaan teit' ei käsketty.
LUCIO.
Ei, armo,
Mut ei myös vaikenemaan.
HERTTUA.
Nyt sen käsken,
Se pankaa merkille; jos teidän joskus
Tulisi itseänne puolustaa,
Rukoilkaa taivast' armahtamaan teitä.
LUCIO.
Ma kyllä siitä vastaan.
HERTTUA.
Vastatkaa
Vain itse puolestanne; varull' olkaa!
ISABELLA.
Tuo herra asian jo alkoi, —
LUCIO.
Oikein.
HERTTUA.
No, olkoon oikein; mutta väärin teilt' on
Puhua ennen aikaa. — No niin?
ISABELLA.
Tulin
Tuon kehnon, riettaan hallitsijan luo —
HERTTUA.
Tuo hiukan tuntuu hulluudelta.
ISABELLA.
Anteeks,
Se sana hyvin sopii asiaan.
HERTTUA.
No, hyvä: asiaan! Siis jatkakaa.
ISABELLA.
Lyhyeen — sivuuttaen tarpeettomat:
Kuink' anoin, rukoilin ja polvistuin,
Kuink' epäsi hän kuinka vastasin —
Se paljon aikaa vei — vain inhan lopun
Nyt surulla ja häpeällä kerron.
Vain sillä lupasi hän armahdusta,
Ett' uhraisin tuon riettaan "haluille"
Ma puhtauteni. Kauan taistelin,
Mut siskon sääli voitti kunniani:
Ma antauduin. Vaan ensi huomenissa,
Himoonsa kylläyneenä, mestautti
Hän veli-raukan.
HERTTUA.
Varsin luultavaa!
ISABELLA.
Oi, että ois niin luultavaa kuin totta!
HERTTUA.
Et, hupsu raukka, tiedä mitä puhut,
Tai häntä parjaamaan on ilkiöt
Sua houkutelleet. Ensiksikin hällä
On puhdas maine; toiseks' häll' ei syytä
Noin ankarasti vikaa rangaista,
Jonk' itse omaa; tuon jos teki synnin,
Ois itseään hän veljees verrannut
Ja hänt' ei surmannut. Sun joku lahjoi;
Tunnusta totuus, kenen neuvosta
Teet tämän syytteen.
ISABELLA.
Tämäkö on kaikki?
Oi, malttamusta suokaa, armon vallat!
Kun aika kypsyy, paljastakaa pahuus,
Jok' armon turviin täällä piileytyy!
Niin taivas teitä kaitkoon pahaan nähden,
Kuin minä täältä loukattuna lähden.
HERTTUA.
Niin, lähtisit, sen arvaan. — Vartija,
Vie tyrmään hänet! — Näinkö sallisin
Tuhoisan myrkkyhampaan purra miestä
Näin läheistä? Ei, tässä piilee juoni.
Ken tuntee hankkeesi ja tulos tänne?
ISABELLA.
Mies, jota tänne halaan, munkki Ludvig.
HERTTUA.
Kai rippi-isä? — Ken sen miehen tuntee?
LUCIO.
Ma tunnen: nenänsä hän pistää kaikkeen;
En kärsi häntä; maallikko jos oisi,
Hänt' oikein kurikoisin, pahaa kieltä
Kun käytti teistä poissa ollessanne.
HERTTUA.
Minusta pahaa kieltä! Sievä munkki!
Ja sijaistani vastaan yllyttää
Tuot' onnetonta naista! — Tänne munkki!
LUCIO.
Viel' eilen hänet tämän vaimon kanssa
Näin vankilassa. Kunniaton munkki,
Hävytön' konna!
PIETARI.
Taivas teitä kaitkoon!
Lähellä kuulin korkeutenne korvaa
Ma häväistävän. Ensinkin tuo nainen
On hallitsijaa väärin syyttänyt,
Jok' yhtä vapaa syyst' on häneen nähden
Kuin hän sen hedelmästä.
HERTTUA.
Sen ma uskon.
Mut tunnetteko tuota Ludvigia?
PIETARI.
Sen tiedän, ett' on pyhä, hurskas mies,
Ei halpa, eikä maallismielinen,
Niinkuin on tämä herra luulotellut;
Mies, toden totta, jok' ei ole koskaan
Teit' alennellut, niinkuin tämä väittää.
LUCIO.
On, sangen häijysti, mua uskokaa.
PIETARI.
No, olkoon; ajallaan hän siitä vastaa;
Mut tällä haavaa kuumett' ankaraa
Hän sairastaa. Vain hänen pyynnöstään,
Kun kuuli hän, ett' Angelota vastaan
On kanne tehty, minä tulin tänne
Sanomaan hänen puolestaan, min todeks
Ja vääräksi hän tietää ja mink' aikoo
Valalla vahvistaa ja tosisyillä,
Jos tarvis. Mitä tuohon naiseen tulee,
Niin, tämän jalon herran hyvitykseks,
Jot' on niin julkisesti häväisty,
On parjaus naisen kuullen kumottava,
Siks kunnes itse myöntää.
HERTTUA.
Anna kuulla.
(Vartijat vievät pois Isabellan.)
Tää eikö naurata, lord Angelo?
No, kaikkia ne hupsu-raukat keksii! —
Hoi, tuolia! — No, lanko Angelo!
Min' olen vieras; omass' asiassa
Te tuomitkaa. — Tuo onko todistaja?
(Mariana astuu esiin.)
Pois ensin huntu, sitten puhukoon!
MARIANA.
En — anteeksi — ennen näytä kasvojani
Kuin käskee mieheni.
HERTTUA.
Siis naimisissa?
MARIANA.
En, herra.
HERTTUA.
Tyttö siis?
MARIANA.
En, herra.
HERTTUA.
Leski?
MARIANA.
En sitäkään.
HERTTUA.
Siis ette ole mitään:
Ei tyttö, eikä leski, eikä vaimo?
LUCIO.
On varmaankin lutka: moniaat mokomat eivät
ole tyttöjä, leskiä eikä vaimoja.
HERTTUA.
Suu kiinni tuolta! Jospa saisi syytä
Hän itse puolestansa rupattaa!
LUCIO.
Hyvä, teidän armonne!
MARIANA.
En koskaan ole ollut naimisissa,
Sen myönnän, senkin, etten ole tyttö;
Ma tunnen mieheni, mut mieheni
Ei tunne, ett' on hän mua tuntenut.
LUCIO. Oli varmaankin päissään, armollinen herra, tätä ei voi muuten selittää.
HERTTUA.
Josp' oisit sinäkin, niin oisit vaiti.
LUCIO.
Hyvä, teidän armonne!
HERTTUA.
Tuo Angelost' ei mitään todista.
MARIANA.
Nyt tulen siihen, armollinen herra.
Tää, joka häntä syyttää haureudesta,
Samalla myöskin syyttää miestäni,
Ja ilmiantaa ajan, jolloin itse —
Sen toteen näytän — häntä halasin
Suloisimmassa lemmen syleilyssä.
ANGELO.
Syyttääkö muitakin?
MARIANA.
Ei, tietääkseni.
HERTTUA.
Vai ei? Mut mainitsitte miehenne?
MARIANA.
Niin mainitsin, ja se on Angelo,
Vaikk' ei hän luule, että mua tunsi,
Vaan luuli tuntevansa Isabellaa.
ANGELO.
Tää petosta on kummaa. — Näytä kasvos!
MARIANA.
Mun käskee mieheni; siis huntu pois!
(Paljastaa kasvonsa.)
Nää on ne kasvot, julma Angelo,
Jotk' ennen vannoit katseen arvoisiksi;
Tää on se käsi, jonka sinun kätees
Vakava vala liitti; tää se ruumis,
Jok' Isabellan lupauksen täytti
Ja jota hänenä sa syleilit
Puutarhassasi.
HERTTUA.
Tunnette tuon naisen?
LUCIO.
Niin, lihan puolesta?
HERTTUA.
Vait!
LUCIO.
Kyllä, herra.
ANGELO.
Tuon naisen tunnen, prinssi, myönnän sen;
Viis vuotta sitten oli välillämme
Puheena naiminen, mut se jäi kesken,
Osittain siksi että lyhettiin
Luvatut myötäiset, mut eritoten
Siks että huhu häntä irstaaks soimi
Sen jälkeen hänt' en ole puhutellut,
En häntä nähnyt, hänestä en kuullut,
En, kautta kunniani!
MARIANA.
Jalo prinssi,
Niin totta kuin on valkeus taivaasta
Ja sana hengestä, niin totta kuin on
Hyveessä totta, totuudessa mieltä,
Tuon miehen vaimo yhtä lujast' olen
Kuin sana sitoo valan! Hyvä prinssi,
Puutarhassaan hän viime tiistain yönä
Mua tunsi vaimonaan. Jos tää ei totta,
Täst' älköön eheänä polvi nousko,
Vaan tähän ikipäiviks jäykistyköön
Kuin marmorpatsas.
ANGELO.
Näiksi hymyilin.
Nyt, hyvä prinssi, oikeutta vaadin;
Jo mennyt mult' on maltti. Huomaan, ettei
Nuo hupsut vaimo-parat ole muuta
Kuin mahtavamman käden aseita,
Jok' ohjaa heitä. Suokaa mulle aikaa
Tuo juoni paljastaa.
HERTTUA.
Suon kernaasti;
Ja mieltä myöten heitä rangaiskaa. —
Sa, hupsu munkki, ja sä, häijy vaimo,
Tuon toisen liittolainen, luuletko,
Vaikk' kaikkiin pyhimyksiin vannoisit,
Sill' ehkäiseväs ansion ja arvon,
Jok' on jo kelpoiseksi leimattu? —
Avuksi serkulleni, Escalus,
Ett' ilmi saadaan tämän juonen juuret! —
On toinen munkki heitä yllytellyt,
Hakekaa hänet tänne.
PIETARI.
Oi, että ois jo täällä! Hän se varmaan
On vaimot tähän tekoon vietellyt.
Miss' on, sen tietää vanginvartija,
Hän hänet noutakoon.
HERTTUA.
Se tehkää heti! —
(Vanginvartija menee.)
Te, ylevä ja hyvintaattu serkku,
Tät' ette herjausta heittää saa,
Vaan rangaistus siit' itse määrätkää,
Mink' oikeeks näätte. Poistun täältä hetkeks.
Te älkää liikahtako, ennenkuin
Nää parjaajat on tuomionsa saaneet.
ESCALUS.
Kyll', arvon prinssi, täyttä totta teemme.
(Herttua menee.)
Signor Lucio, sanoittehan tuntevanne tuon Ludvig munkin kunniattomaksi mieheksi.