ÄÄNI:
Etkä ennen etsimäsi linnun siiville samoa, kunnes tuntenut oot myrkyn viisauden käärmehisen puremasta pulppuavan suoranansa suonihisi; —: kunnes muutat muikeimman maun, kirpeän, purevan, kyynelvirtojen vesistä mesiseksi, mieluisaksi ihmiskielen kosketella: — kunnes vielä vuodattanut viimeisen veripisaran sydämesi sintsilöistä kostukkeeksi maan kamaran, vihan vimman kuivuttaman, vainon polttaman kamalan — —, silloinpa kädessä sulla sulho voittoisa, suloinen, ase ainut ihmisyyden: uhrauksen nuoli norja, kaarijousi rakkauden, jolla ammut Tuonen linnun aivan ensi ammunnalla.
KAUKOMIELI (kuunnellen laulua ja ääntä, hurmaautuneena):
On kuin kuulisin ma kutsun, houkutuksen hurmaavaisen. Joudun luoksesi jo kohta lintu, aikojen takainen, oppimahan oivan taidon, riemulaulun rakkauden.
Vielä kerran, väistyttävä, mun on orpona kodista, ennenkuin elämän suuri ongelma on oiennunna, tehty uhmin urhotyöni: voittamalla kuolon kammo ihmisveljien veristä.
Soitto taukoo vähitellen ja Kaukomieli astelee kiivaasti oikealle, minne häviää.
Hetkisen kuluttua avautuu tuvan ovi, ja Kaukomielen äiti, kalpeana, huivi soljella rinnalle kiinnitetty, astuu hiljaa ulos, asettuen istumaan rappusille.
Ainikki ja Kyllikki tulevat myöskin tuvasta. Ainikki, mennen halmeaidan luo, katselee surumielisesti laskevaa aurinkoa, ja Kyllikki jääden seisomaan ovelle, nojaa pihtipieleen.
Ilta pimenee nopeasti.