Lucil kuunteli. Tuntui siltä, että siellä oli vain yksi henkilö, ja jos hän todella oli haavoittunut, niin ei hän tuottaisi mitään vaaraa. Ulkopuolelta kuului jälleen voihkinaa. Hänen sydämessään heräsi säälintunne; hän väänsi oven lukosta ja avasi sen varovaisesti.
Huoneeseen astui nopeasti muuan mies: tämä oli Miguel. "Pyydän teidän armoanne suomaan anteeksi", hän virkkoi herttaisesti tuolla mielenmaltilla, joka aina vahvisti hänen halpamaista sieluaan; "mutta minä olen piilopaikan tarpeessa."
"Entä teidän haavanne?" Lucil kysyi.
"Se oli vain sotajuoni, halusin päästä sisälle. Minne voisin piiloutua? Ne saattavat olla täällä tuossa tuokiossa."
"Piiloutukaa katolle tai observatorioon", Lucil sanoi viitaten toiseen oveen.
"Älkää ilmoittako heille."
"Miksi sen tekisin?" hän vastasi. Vaikka mies epäilemättä olikin kylmäverinen, halveksi hän tätä kuitenkin; ei ollut sellaista saastaa, sen hän tiesi, jota Miguel ei olisi taipunut syömään, jos se vain soveltui hänen tarkoitusperiinsä.
Miguel nousi katolle ja piiloutui ison kaukoputken suojaan. Sillä välin Lucil odotteli. Mielenliikutukset olivat sinä päivänä seuranneet toisiaan niin nopeasti hänen sydämessään, että hän tunsi itsensä kykenemättömäksi enempään jännitykseen; jäljellä oli tylsän tuskan tunne, muistuttaen vaikean haavan aiheuttamaa turtuneisuutta ja kipua. Ammunta siirtyi palatsia kohti, ja jonkin ajan kuluttua oli kaupungissa jälleen verraten hiljaista.
Kello yhdeksän vaiheilla soi pääoven kello; mutta hän ei uskaltanut poistua huoneesta nyt, kun ovi oli särjetty. Hetken kuluttua kuului ihmisiä nousevan yläkertaan.
"Ei täällä ole mitään rouvashenkilöä; se nuori neiti palasi toissayönä tätinsä luo", sanoi muuan ääni. Se oli vanhan emännöitsijän; ilosta hätkähtäen ja intohimoisesti kaivaten myötätuntoa oman sukupuolensa taholta Lucil syöksyi ovelle ja avasi sen. Siellä oli Bettine ja hänen seurassaan eräs kapinallisten upseereja, joka ojensi hänelle kirjeen sanoen: "Presidentti lähetti tämän teille."