Diplomaattikunta seurasi pitkänä sarjana. Vaunut toistensa jälkeen vierivät pääovelle ja tyhjensivät portaille kantamuksensa poliittista oveluutta puettuna jokaiseen mahdolliseen kullan ja värien yhdistelmään. Päästyään portaikon yläpäähän Venäjän lähettiläs, harmaa, mutta kohtelias ylimys, seisahtui ja tehden juhlallisen kumarruksen suuteli Lucilin ojentamaa kättä.
"Tämä näky on oivallinen kehys verrattomalle jalokivelle", hän mutisi.
"Säteilisikö se yhtä kirkkaana Talvipalatsissa?" kysäisi Lucil kepeästi.
"Epäilemättä Venäjän pakkasyöt suurentaisivat sen loistavuutta."
"Mutta niin monen muun joukossa se katoaisi."
"Kaikkien muiden joukossa se jäisi kilpailijaa vaille ja ainoaksi laatuaan."
"Ah", Lucil virkkoi, "minä kammoan julkisuutta, ja mitä yksinäisyyteen tulee, niin pelkkä ajatuskin saa minut värisemään."
Hän naurahti. Lähettiläs loi häneen ihailevan silmäyksen, ja astuen väkijoukkoon, joka jo salpasi portaikon pään, hän sai vastaanottaa lukuisilta ystäviltään onnitteluja, joista hän kiitteli.
"Rouva Tranta", kuulutti adjutantti.
"Hauskaa tavata teidät", virkkoi Lucil. "Kuinka ikävää, ettei tyttärenne voinut saapua; se on tuottanut suuren pettymyksen monelle."