"Nuo agitaattorit", sanoi Hovilainen, "ovat kaikkina aikoina maailmanhistoriassa tavoitelleet arvonimiä ja kunnianosoituksia, ja mahdollisuus päästä korkea-arvoisten säätyhenkilöiden pariin on jälleen osoittautunut vastustamattomasti houkuttelevan vakavaa ja taipumatonta kansan miestä." Tämä ylimielinen törkeys, vaikka tuntuikin harmillisemmalta, ei kuitenkaan ollut niin vaarallista kuin ne ankarat ja vakavat varoitukset ja vastalauseet, joita julkaistiin kansanvaltaisessa sanomalehdistössä. Muuan niistä lausui selvin sanoin, että kansanpuolueen oli pakko etsiä itselleen toinen johtaja, jos moista menettelyä yhä jatkuisi. "Johtaja, joka ei matelisi vallanpitäjien jalkain juuressa eikä mielistelisi hienostoa."
Savrola luki nämä arvostelut ylenkatsetta tuntien. Hän oli ottanut huomioon, että sellaista sanottaisiin, ja oli ehdoin tahdoin asettautunut sille alttiiksi. Hän tiesi menetelleensä epäviisaasti, hän tiesi sen jo alun pitäen; eikä hän kuitenkaan katunut harha-askeltaan. Minkä vuoksi hänen puolueensa saisi määrätä, kuinka hän järjestäisi yksityiselämänsä? Hän ei luopuisi koskaan oikeudestaan mennä, minne kulloinkin mieli teki. Tässä tapauksessa hän oli noudattanut omaa taipumustaan, ja vihamielisyys, minkä tämä teko oli nostattanut häntä vastaan, oli hinta, jonka hän oli valmis maksamaan. Muistellessaan puutarhassa sattunutta keskustelua, hän tunsi, ettei kannattanut katua kauppoja. Mutta vahinko oli korjattava. Hän tarkasteli uudelleen puheensa luonnosta, sijoitteli lauseitaan, arvosteli ydinkohtia, keräsi todisteensa ja teki muutamia lisäyksiä, jotka arveli sopiviksi yleisen mielialan muuttuneeseen tilaan nähden.
Näissä puuhissa kului aamu. Moret saapui puolipäiväselle. Hän pidättäysi sanomasta suoraan "Sanoinhan minä sen", mutta hänen ilmeensä todisti, että vastaisuuden varalta hän tunsi arvostelunsa perustetuksi järkkymättömälle pohjalle. Nyt hän oli synkkä ja masennuksissa, pitäen koko asiaa menetettynä. Vain yksi toivo oli vielä jäljellä; Savrola saattoi lausua kokouksessa pahoittelunsa ja pyytää kansaa muistamaan hänen entisiä palveluksiaan. Hän vihjasi tästä johtajalleen, joka nauroi hilpeästi koko ajatukselle. "Hyvä Louis", hän virkkoi, "semmoisiin en ryhdy. En luovu koskaan riippumattomuudestani; aion aina mennä minne mielin ja tehdä mitä haluan, ja ellei siitä pidetä, niin etsittäköön joku toinen hoitamaan yleisiä asioita." Moret'ta värisytti. Savrola jatkoi: "En aio suoraan ilmaista sitä heille, mutta tapani saakoon osoittaa, että pelkään heidän moitteitaan yhtä vähän kuin Molaran vihaa."
"Ehkeivät ne rupea edes kuuntelemaan; olen kuullut sellaistakin huhuttavan, että kokouksessa osoitettaisiin vihamielisyyttä."
"Oh, minä pakotan heidät kuuntelemaan. Alussa ne kyllä saavat ulvoa, mutta kyllä ääni muuttuu, ennenkuin olen päässyt kovinkaan pitkälle."
Hänen luottamuksensa tarttui. Moret'n rohkeus elpyi hänen vaikutuksestaan, ja osaltaan teki tehtäväänsä myöskin pullollinen oivallista viiniä. Napoleon kolmannen tavoin hän tunsi, että kaikki oli vielä pelastettavissa.
Sillä välin presidentti oli erinomaisen tyytyväinen suunnitelmansa ensimmäisiin tuloksiin. Hän ei ollut aavistanut, että Savrolan suostumus saapua tanssiaisiin aiheuttaisi hänelle niin paljon epäsuosiota; ja vaikkei se tuottanutkaan hänelle itselleen suurta kunniaa, niin ainakin se oli odottamattoman tervetullut seikka. Sitä paitsi, kuten Miguel oli huomauttanut, kaikki luisti varsin hyvin toisaallakin. Hän oli karaissut sydämensä ja karkoittanut kaikki arvelut; kova, heltymätön välttämättömyys oli pakottanut hänet ikävälle tielle, mutta kerran alettuaan hän päätti jatkaa matkaa. Englannin hallitus asettui päättäväiselle kannalle Afrikan kysymyksessä. Hänen raju kirjelmänsä ei ollut ratkaissut asiaa, kuten hän oli toivonut ja odottanutkin; oli käynyt välttämättömäksi tukea sanoja toiminnalla. Afrikan-satamaa ei saanut jättää suojattomaksi, laivaston oli viipymättä lähdettävä sinne. Tosin nyt ei ollut sopiva hetki erota niistä viidestä sotalaivasta, jotka satamassa ollessaan herättivät kammoa monessa tyytymättömässä; mutta hän tunsi, että voimakas ulkomaanpolitiikka saavuttaisi suosiota tai ainakin herättäisi kyllin paljon mielenkiintoa pidättääkseen yleisön mielen loitolla kotoisesta kiillotustyöstä. Hän tiesi myöskin, että ulkomailla sattuva onnettomuus jouduttaisi vallankumousta kotosalla. Oli välttämätöntä menetellä hyvin varovaisesti. Hän tunsi Suur-Britannian vallan ja mahdollisuudet; hänellä ei ollut mitään harhaluuloja Lauranian voimiin nähden, hän tiesi maansa jotensakin heikoksi mahtavan vastustajan rinnalla. Heikkoudessa olikin sen ainoa voima. Englannin hallitus koettaisi kaikin tavoin välttää taistelua niin pientä valtiota vastaan (kohtelias Eurooppa sanoisi sellaista öykkärimäisyydeksi). Se oli uhkarohkeata peliä; kuta pitemmälle hän uskalsi käydä, sitä paremmin hän suoriutuisi kotosalla, mutta yksi askel liian kauas johtaisi perikatoon. Se oli perin arkaluontoista peliä, ja se kävi mitä rasittavimmaksi lujan, taitavankin miehen tarmolle ja kyvylle.
"Amiraali on saapunut, teidän ylhäisyytenne", ilmoitti Miguel sisään astuessaan, ja heti hänen kintereillään seurasi lyhyt, punakka mies, yllään meriupseerin virkapuku.
"Hyvää huomenta, rakas De Mello", huudahti presidentti nousten ja puristaen tulijan kättä erittäin sydämellisesti. "Olen lopultakin toimittanut teille purjehdusmääräyksen."
"Hyvä", sanoi De Mello jyrkästi, "olen jo kyllästynyt odottamaan, milloin teidän agitaattorinne nousevat kapinaan".