"Sekö? Se johtaa katolle — minun observatoriooni."
"Oi, näyttäkää se minulle", hän huudahti. "Sielläkö te tähtiä tarkkaatte?"
"Katselen niitä usein. Rakastan niitä; ne ovat niin täynnä aatteita."
Hän avasi oven ja opasti vieraansa kapeita kiertoportaita myöten katolle. Oli jälleen noita Lauranian tavallisia ihania öitä. Lucil asteli suojuskaiteen ääreen ja katsahti sen ylitse: alapuolella vilkkuivat kaupungin lyhdyt, ja yläpuolella olivat tähdet.
Äkkiä välähti kaukaa satamasta esiin leveä valkoinen valojuova; se oli sotalaivan valonheittäjästä. Tuokion ajan se pyyhälsi pitkin sotasataman aallonmurtajaa ja viivähti väylän suuhun sijoitetussa patterissa. Laivasto lähti liikkeelle satamasta ja haparoi tietään vaikeassa väylässä.
Savrola oli saanut tietää amiraalin aikovan lähteä ja käsitti heti, mitä tuo näky merkitsi. "Tuo", hän sanoi, "voi jouduttaa asioita."
"Tarkoitatte sitä, että laivojen poistuttua ette pelkää enää ryhtyä kapinaan?"
"Minä en pelkää; mutta parempi on odottaa otollista hetkeä."
"Ja se hetki?"
"On kenties koittamassa. Toivoisin teidän poistuvan pääkaupungista. Se ei sovellu naisten tyyssijaksi muutaman päivän kuluttua. Teidän miehenne tietää sen; miksi hän ei ole lähettänyt teitä maaseudulle?"