(Leena ja Annikki menevät. Eero heittäytyy pitkälleen nurmelle. Viklund ja Kanervo tulevat kamarista.)
VIKLUND. Sanoinhan, että näin täällä hiton sorjan tytön. Hän on varmaankin mennyt ulos, koska häntä ei näy täällä. Kerrassaan mainio malli! Hänet maalaan aivan ensimmäiseksi. Ajattele, jos sinulla lainkaan on mielikuvitusta: maalaan hänet, kun hän istuu meren rannalla, auringon laskussa, joka kultaa hänen kutrinsa. Valkoiset laineet huuhtovat hänen alastomia jalkojaan ja tuuli kietoo vaatteet tiukalle hänen ihanan vartalonsa ympärille. Nimeksi panen minä: Odotus. Eikö se ole mainiota?
KANERVO. Onpa kyllä, vaikka aihe tuntuu minusta hyvin vanhalta.
VIKLUND. Tietysti se tuntuu vanhalta. Kaikki aiheet ovat vanhoja, mutta taiteilijan tulee niihin luoda uusi henki. Eikö muuten ole omituista ajatella, että me suomalaiset asumme meren ympäröiminä, mutta meidän maalarimme eivät osaa kuvata merta eivätkä meidän runoilijamme laulaa siitä. — Mutta minne se tyttö katosi?
EERO (On herrojen huomaamatta noussut maasta.) Anteeksi. Hän tulee kohta.
(Herrat säpsähtävät.)
Olen Eero Luotola.
VIKLUND (Kuiskaa Kanervolle.) Toinen mainio malli. Minulle tulee täällä paljon tekemistä.
(Ääneen.)
Kiitoksia, Luotola, ilmoituksestanne. Kanervo, menemmekö kamariin?