VAINIO. Jos katsotte tuonne akkunan pieleen, näette siellä sen päivämäärän. Se tapahtui elokuussa 1891. Minä kyllä muistan sen päivän, niin kauvan kuin elän, sillä silloin oli minun vahtivuoroni. Jo pari päivää oli tuullut ankarasti ja vaikka se tuuli idästä, nousi vesi nousemistaan. Ajatelkaa, että vesi nousi kovalla itätuulella, vaikka se silloin tavallisesti laskee. Kyllä se tiedettiin, että tuuli kääntyy lounaaseen, mutta sitä ei kukaan arvannut, että siitä nousisi sellainen ryöppy.
VIKLUND. Ja saarella olivat tietysti kaikki levottomat?
VAINIO. Kuinka he eivät olisi olleet levottomat! Miehet ja suuri osa naisista olivat Virosta tulossa, se tiedettiin. Ja vaikka jahtimme ovatkin hyvät ja merikuntoiset, eivät ne sellaisessa tuulessa tahdo voida tulla toimeen. Ne eivät näet tahdo kääntyä kovassa aallokossa. — Ja vähä väliä tuli pikkupoikia kysymään, joko isän jahti on näkyvissä. Ja aina he saivat minulta kieltävän vastauksen.
Ne, jotka silloin olivat Suursaaren kohdalla, kun myrsky alkoi, kertovat, että se tuli kuin salama. Näkivät vaan suuren vaahtoavan vesiseinän lähestyvän. Laineita ei tuuli heti nostanut, sillä se oli niin kova, että katkaisi niiden harjat.
Purjeet, jotka olivat kovasti rievatut, otettiin heti kaikki alas. Ja niin laskivat jahdit ilman purjeita huimaavaa vauhtia Suursaaren Pohjoiskorkean alle ja monet heistä pääsivät Suurkylän lahteen. Mutta toiset ajelehtivat edelleen keskellä vesistä pimeyttä, jossa eivät voineet mitään nähdä, taasen aavalle merelle, kohti kiviä ja kareja. Ja se se on surkeata, ettei niistä monestakaan sen jälkeen kuulunut mitään!
VIKLUND. Ja saarella oli varmaan silloin suuri suru.
VAINIO. Suru, no onhan sekin nimitys, joka sopii, vaikka huonosti. Epätoivo silloin oli. Surtiin kuolleita, surtiin hukkaan menneitä talven ja kesän vaivoja ja surtiin niitäkin, jotka sieltä hengissä pääsivät.
VIKLUND. Mitä niissä sitten oli suremista?
VAINIO. Mitäkö niissä oli suremista? Olisittepa nähneet haaksirikkoiset! Katsokaapa Honkalaa tuolla. Hän on melkein kuuro, ei hän kuule muuta kuin korvaan huutamalla. Hän oli veljensä kanssa pienellä purjeveneellä Virosta tulossa, kun myrsky yllätti. Vene kaatui ja he koettivat pysyä kölin päällä ja saada sitä kääntymään. Veljen voimat loppuivat siinä ponnistuksessa. Lopulta sai Honkala veneen pystyyn ja veljensä, joka oli uppoamaisillaan, siihen. Ja niin alkoivat he mennä myötätuulta vene täynnä vettä. Veli jähmettyi ja kuoli vilusta. Honkala sitoi ruumiin nuoralla tuhtoon kiinni ja niin he jatkoivat matkaansa. Seuraavana päivänä he saapuivat kotisatamaan. Ja kun Honkala tuotiin maihin, oli hän kuuro ja mielipuoli. Nyt hän jo on taas melkein terve järjeltään, mutta ei naura koskaan.
(Katsoo merelle päin.)