LEENA. Vai jo se on niin valmis. Kunpa nyt olisi Kautolalla parempi onni kuin ennen. Onhan se hyvä alus, kun Isoin sen on rakentanut.
KADTOLA. Eikä näillä mailla juuri parempaa laivanrakentajaa olekaan. Vai mitä mestari itse ajattelee?
ISOIN. Eihän sitä tiedä, miten milloinkin onnistuu. Olenhan niitä jo rakentanut montakin. Milloin ovat tulleet hyviä, milloin huonoja. Mutta eikö mennä? Miehet taitavat jo olla koossa ja valmiit laskemaan. Tule sinäkin Matti avuksi!
MATTI. Eihän tuolla väliä liene, vaikka tulenkin.
HONKALA. No mennään sitten.
(Kautola, Honkala, Rasi, Perttula, Isoin ja Matti menevät.)
LEENA. Uuttera se Kautola on niitä jahteja rakentamaan, vaikka tappiota se vaan tähän saakka niistä on saanut. Kunpa kerran olisi hänelläkin parempi onni.
EEVASTIINA. Eipä se saarelaisen onni koskaan niin suunnaton ole. Mutta onko Leenalla lainata meille vähän suoloja? Pitäisi lähteä suolaamaan nämä hailit, mutta ei ole millä suolaisi. Kyllä maksetaan, kun palataan Virosta. Vähäsen meillä sinne on viemistä, mutta ehkä Leena kuitenkin uskoo meille sen verran.
LEENA. Ei niitä meilläkään juuri ole muille antaa, ja kunhan ei kävisi teille Virossa samalla lailla kuin viime vuonnakin.
EEVASTIINA. Ei käy. Mattia ei oteta tällä kertaa mukaan lainkaan. Hänen syynsähän se oli, että niin kävi. Kuka käski hänen juopottelemaan sen tuntemattoman vironmiehen kanssa. Ainahan meidän saarelaisemme uskovat silakkansa virolaisille velaksi ja käyvät sitten syksymmällä perimässä viljansa ja maaomenansa. Niinhän sitä vaihtokauppaa on tehty monen miehen ikä, ja harvoin on virolainen pettänyt. Meille sattui onnettomuus, ja syy oli Matin. Humalapäissään rupesi kauppaan tuntemattoman kanssa, ja sinne jäi vaivalla kootut silakat. — Mutta antaako Leena niitä suoloja? Kyllä mekin sitten toinen kerta muistetaan.