LEMMINKÄINEN. Tuokaa poskenne punaiset, karva-kykloopin povelle, saatte parran poskihinne! Hakekaa halujen hauta villin kentaurin sylissä!
ANEMOTIS.
Mutta sentään — mi nimesi?
LEMMINKÄINEN.
Arvaa!
ANEMOTIS.
Annas, kun sua katson.
LEMMINKÄINEN.
No, ja minkä oon näköinen?
ANEMOTIS (hymyillen). Kuin harakka haukaks tehty, paju tammeksi tahottu, silmässä salama, suussa hymy ja hyväily hellä — puoleks narri, puoleks urho!
LEMMINKÄINEN. Kas, miten sydämes suli! Ei ole vielä syntynynnä mies minua voittamahan eikä nainen nauramahan. Miksi siis minua luulet?
ANEMOTIS. Kun kuulen sanasi kerskan, luulenpa…
LEMMINKÄINEN.
Mitä sa luulet?
ANEMOTIS. Satu on suvea monta näillä saarilla samonnut miehestä merenpojasta, sotapurren soutajasta, kaunis hän on kuni jumala, lieto kuin ulapan laine, miesten syöjä, naisten syöjä ja syöjä oman sanansa — joko tunnen turhamielen? Yksi on miesi maailmassa, jota niin peljätään, vihataan, lemmitähän, lauletahan, — ja hyvästi nauretahan. Olet lieto Lemminkäinen.