— Miettikäämme. Vasemmalla, sanoitte?
— Vasemmalla on lapsen kuva, pieni noin nelivuotias tyttö valkeassa puvussa, päässä hänellä on hopeainen nauha, kultainen vyö uumillansa ja punaiset sukat jalassa, aivan kuin…
— Aivan oikein. Aivan samanlainen, kuin sanotaan Ljungarsin tytön vielä tänäpäivänäkin olevan. Ja oikeassa kädessään…
— Oikeassa kädessään hänellä on ukonnuoli.
— Oikealla puolella poikkivyön alapuolella on lähde, joka kumpuaa esiin haljenneen kallion juurelta.
— Junkkarin lähde! Mutta kalliolla on käyrä mänty…
Ja vaakunan alla on latinalainen kirjoitus.
— Fulminat, Fulget, refulget! [Salamoi, välkkyy, välkähtää.] Oi, Goliat, älkäämme enää ajatelko sitä. — Näin sanoen Birger istahti olkivuoteelleen, ja viittasi, niinkuin lapsi, joka haluaa kuulla satuja, Goliatia viereensä istumaan.
Goliat ei ollut kuulevinansa hänen viimeisiä sanojaan ja koetti yhä enemmän kiinnittää kuuliansa huomiota.
— Olipa, — jatkoi hän, — syysilta niinkuin nytkin, mutta yksitoista vuotta sitten. Otto Rud oli ryöstänyt ja polttanut Turun kaupungin Kaarinan yönä ja kaikki ritarit sekä läheltä että kaukaa olivat kutsutut maata puolustamaan. Sinä päivänä oli meillä ollut kiivas ottelu tanskalaisten kanssa. Bo herran hevonen oli saanut rintalevyyn keihääniskun; Bo herra itse taisteluun kykenemättömänä oikeaan käsivarteen saamansa iskun vuoksi oli vähällä joutua vangituksi ja tapetuksi, kun minun, hänen halvan palveliansa, onnistui pelastaa herrani lainaamalla hänelle hevoseni. Illalla minä tapasin hänet uudestaan. Meitä oli silloin kolmekymmentä miestä metsässä Lemun niemellä, emmekä uskaltaneet virittää valkeata syyssateessa, sillä meidän pieni joukkomme pelkäsi vihollista, joka milloin tahansa saattoi kiertää meidät kymmenkertaisella voimallansa… Mutta ehkä minun pitkät puheeni väsyttävät teitä?