— Oh, nichts, nichts. Meidän armollinen kuninkaamme on sallinut hänen vapaasti valita veteen nukuttamisen, polttamisen tai elävänä hautaamisen välillä.

— Taivainen taatto! Entä muut Tukholman ylhäiset rouvat? Rouva Cecilia af Eka? Rouva Sigrid Baner?

— Minä tiedän vain, että Sigrid rouva pistettiin säkkiin ja heitettiin virtaan, — vastasi ritari Wulf hiukan hämillänsä leikillisellä äänellä.

— Se on tarua, perätöntä juttua! Herra ritari, pilkkaatteko te herkkäuskoisuuttani?

— Donnerwetter, tiedänhän minä, että hän heitettiin niinkuin kissanpoika Norrströmiin, mutta hän vedettiin sieltä ylös jälleen, jota tavallisesti ei tehdä kaikille kissanpojille.

Niin jatkoi ritari Wulf kertomustansa salaamatta vahingoniloansa ja antoi kuuliallensa pisara pisaralta näitä myrkyllisiä uutisia, joista suurin osa oli liiankin totta, ottamatta lukuun Kristiina Gyllenstjernaa, joka niinkuin tunnettu, sai nääntyä Kööpenhaminan hirvittävässä sinisessä tornissa. Arvid piispa tarvitsi koko uljuutensa ja itsensähillitsemis-taitonsa voidaksensa peittää ilvehtivältä sanantuojalta niitä inhon, surun ja katkeruuden tunteita, jotka liikkuivat hänen jalossa sielussansa. Ylpeä Kurjen suvun veri kuohui valtavasti hänen suonissansa. Hetkeksi lensi se pikainen ajatus hänen mieleensä, että hän pidättäisi Kristian kuninkaan päällikön vankinansa, nyt kun hän oli hänen vallassansa, karkaisi sitten Turkuun tanskalaisen sotavoiman kimppuun, — jota ei pitäisi olla vaikea voittaa, ilman johtajaa ja avuntoivetta kun se oli tähän vuodenaikaan, — ja sitten lopulta astuisi yleisen kapinan etupäähän, karkoittaisi tanskalaiset Suomesta ja sitten…? Niin sitten ei Suomella olisi hallitsiaa Sten Sturen kuoleman jälkeen, ja kuka olisi siihen tehtävään enemmän oikeutettu kuin Suomen kirkon hallitusmies, hän, joka tiesi kahdella tavalla olevansa kansan pää? Eihän se olisi muuta kuin hänen edeltäjiensä, Turun piispojen, pyhän Hemmingin ja suuren Maunu Olavinpoika Tavastin rohkeiden unelmien toteuttamista! Suomi pappisvaltaisena tasavaltana, kirkkovaltiona, paavin suojeluksen alaisena, omavalitsema elinajaksi asetettu piispa hallitsiana, — siinä perusajatus ja suunnitelma, jota ei koskaan selvästi sanoin lausuttu, mutta joka ilmeni kokonaisessa siihen suuntaan viittaavassa toimintajärjestelmässä. Ja milloinka hetki olisi ollut suotuisampi, kuin juuri tässä epäjärjestyksen, herrattomuuden ja sekasorron aikana, kun maallinen valta oli tullut niin vihatuksi Kristianin verisen pyövelinmiekan takia ja kirkolla yksin, — tuolla iankaikkisella, joka seisoi kalliolla valmiina uhmaamaan kaikkien aikojen myrskyjä, — näytti olevan voimaa tarjota suojelusta uhkaavaa kukistusta vastaan.

Vallan perkele seisoi temppelin harjalla ja kuiskasi Arvid Kurjelle: nämät kaikki minä annan sinulle, jos sinä lankeet maahan ja rukoilet minua!

Mutta Arvid piispa oli liian viisas antaakseen tunteitten valtioviisauden hurmata itseänsä. Hän rakasti siksi paljon isänmaatansa, ettei hän tahtonut suin päin ja ilman valmistuksia heittää sitä epätoivoisiin taisteluihin. Ei täällä, eikä Ruotsissakaan voinut olla mitään apua vallanhimoisesta aatelista, joka keskenänsä oli kateellinen ja vihamielinen. Ja mitä oli aatelin yläpuolella? Harvalukuinen, suureksi osaksi oppimaton ja kautta koko maan sirotettu papisto. Mitä oli taas aatelin alapuolella? Vieläkin oppimattomampi, harvalukuinen ja hajaantunut kansa, joka lapsuudesta saakka oli tottunut kulkemaan mahtavampien talutusnuorassa. Ei, tällä kertaa ei voinut mitään tehdä. Mutta ehkäpä lähin tulevaisuus pimeästä povestansa synnyttäisi miehen, joka kykenisi tuohon suureen työhön ja onnistuisi yhdistämään yhdeksi voimanilmaukseksi kaikki särkyneet tahdot, kaikki hajonneet, pitkissä taisteluissa verta vuotaneet voimat…

Arvid piispa päätti odottaa!

Ja tehtyään tämän päätöksen, jonka hän oli punninnut ja päättänyt lyhyemmässä ajassa, kuin mikä tässä on tarvittu sen kirjoittamiseen, sai piispa takaisin koko voimansa ja päättäväisyytensä. Vihattu sanantuoja ei saisi riemuita, hänen silmänsä oli vain sokaistava, hänen epäilyksensä uuvutettavat uneen, kunnes hetki tulisi, jolloin itsevaltiaan vihattu valta tallattaisiin jalkojen alle. — Älkää ihmetelkö, herra ritari, — sanoi nyt piispa arvokkaasti ja aivan levollisesti, — älkää ihmetelkö, että niin odottamattomat uutiset kuohuttavat vanhan, heikon miehen mieltä, jonka vähäisiä jäljellä olevia voimia pitkällinen sairaus on kuluttanut. Ihmisenä ja rauhallisena kirkon palveliana minun täytyy syvästi surkutella onnetonta kohtaloa, joka on tullut niin monen korkean henkilön, entisen ystävän ja ruotsalaisen sukulaisen osaksi. Mutta kansalaisena ja uskollisena alamaisena on minun velvollisuuteni kunnioittaa kuninkaani päätöstä ja neuvoston tuomiota. Pyhän roomalaisen istuimen halpana sijaisena tässä maassa voin minä vain toivoa, että Upsalan arkkipiispa on toiminut omantuntonsa ja kanonisen oikeuden mukaan, jonka alle kirkon paimenten täytyy alistua, ja rukoilla Jumalaa, pyhää Eerikkiä ja pyhää Brigittaa, että tämä tapaus tuottaisi isänmaalle todellista hyvää. Ja nyt — kun olette suvainnut ilmoittaa minulle nämät uutiset ja tunnette mielipiteeni niiden johdosta, — sallikaa minun kysyä, mitenkä vielä voin palvella armollista kuningastamme ja teidän jalosukuisuuttanne?