Eikä se käynytkään. Lumi oli paikoittain miehen korkuista, hevoset ja väki väsyneet. Taavi kiroili Beatan uppiniskaisuutta ja omaa itsepäisyyttään.
Pidettiin neuvottelua. Useimmat arvelivat, että oli asetuttava varus-asemaan jäälle ja odotettava päivän tuloa. Kuusitoista tuntia tässä pimeydessä, pakkasessa ja rajuilmassa, ilman katon suojaa, tulta, ravintoa niin ihmisille kuin hevosillekin, eiköhän siitä koituisi kaikkien surma?
— Se on mahdotonta! — huudahti Taavi.
— Meidän täytyy irroittaa hevoset reistä ja raivata itsellemme tie ratsain!
— Se on yhtä mahdotonta! — väittivät ratsumiehet. — Hevoset eivät jaksa kantaa meitä kahtakymmentä askelta kauemmaksi.
— Sitte me käymme jalan ja kannamme naisia.
— Yhtä mahdotonta! Tuskin me pääsemme itsekkään liikkeelle. Meidän jäsenemme ovat jäykistyneet pakkasesta.
— Mutta rajuilma asettuu.
— Ei niin kauan kuin kaksi Ljungarsia on seurassamme tänä yönä!
Aika isku, jonka Taavi antoi tapparansa varrella, olisi varmaankin heittänyt julkean puhujan kinokseen, josta hänen olisi ollut vaikea enää nousta ylös, jollei isku onneksi olisi pimeässä mennyt harhaan.