Etenkin herätti eräs tapaus suomalaisissa surua ja katkeruutta, nimittäin se, että Kristian kuningas halpamaiseksi kostoksi kaivatti ja poltatti suositun Svante Sturen kuolleen ruumiin. Katolisena aikakautena kansa syvästi kunnioitti hautoja ja vihittyä maata, samoin kuin pyhimysten jäännöksiä, ja kun haudan pyhitettyä lepoa ei enää voitu turvata häpäisevältä väkivallalta, tuntui kaikista siltä kuin ei kukaan eläväkään enää olisi suojassa mestaajien raivolta.

Ihmeellistä kyllä, ei Suomen aatelisto, jonka olisi pitänyt syvimmin tuntea valtakunnan häpeää ja joka lähinnä sai pelätä omaa turvallisuuttansa, näyttänyt ensi alussa paheksuvan tätä veristä sanomaa. Niitä, jotka jäivät ruotsalaisia sukulaisiaan ja ystäviään suremaan — ja niitä oli useitakin — ei ensi alussa saatu uskomaan huhua; toiset uinailivat väärässä suruttomuudessa. Hemming Gadd, jota Suomessa pidettiin suuressa arvossa, oli koko kesän ja syksyn siihen määrään ylistellyt Kristian kuninkaan lempeyttä, että suomalainen aatelisto, jonka keskuudessa varmaankin iti paljo kateutta Ruotsin vallanhimoista, usein röyhkeätäkin ritaristoa kohtaan, taaskin antoi kannatusta tanskalaiselle puolueelle. Suomalaiset aatelismiehet olivat kieltäytyneet tottelemasta kuninkaan kutsua kruunaukseen; he olivat siksi viisaat, että he tahtoivat odottaa asiain menoa. Mutta salaisena syynä monellakin oli se, että heistä oli vastenmielistä esiintyä niin juhlallisessa tilaisuudessa liian vähällä loistolla ja sallia sekä tanskalaisten että ruotsalaisten voittaa heidät komeudessa. Jonkunlaisen itsenäisyyshengen siemeniä oli kauan itänyt suomalaisessa maa-aatelissa, joka kuninkaista ja laeista välittämättä, eleli vapaina herroina etäisillä tiluksillansa ja esiintyi kruunun palveluksessa vain milloin mieli teki tai milloin yksityiset taistelut eivät vieneet sen aikaa. Mitä heihin koski, kuka Ruotsissa hallitsi kuninkaana tai kuinka häntä kruunattiin, kun vain itse saivat elää herroiksi ja ruhtinaiksi tiluksillaan?

Arvid piispan salaiset varoitukset kohtasivat siksi monella taholla kuuroja korvia. Yksinään ja yksinkertaiseksi sotilaaksi puettuna nuori Birger Bonpoika ratsasti yöt päivät ja kuljetti näitä salaisia kirjeitä säterikartanoihin suomatta itselleen muuta kuin välttämättömintä lepoa. Kankaisten ja Suitian herrat, Villniemen, Kuitian, Laukon ja Kokemäen kartanon herrat, kaikki he ja monet muutkin ottivat piispan kirjeet niin kylmäkiskoisesti vastaan, ettei kirjeentuoja voinut toivoa erinomaisia seurauksia toimestansa.

Tulipa sitten Birger päivää ennen joulua syntymäseuduillensa ja lepäsi tuntemattomana tunnin aikaa Myllyrannan kylässä. Taavin vanhemmalla veljellä Josualla oli nyt luostarin mylly ja lohipato arennilla. Ja huonompiin käsiin olisi hurskaitten sisarten omaisuus voinut joutua. Josua oli yhtä vakava, jörömäinen ja harvapuheinen kuin tämän kertomuksen alussakin, mutta poltettu talo oli uudestaan rakettu, navetta laajennettu, myllyssä oli kahta vertaa suuremmat jauhinkivet Sakkulasta, pato oli mainiossa kunnossa, vaikka se tällä haavaa oli jään peitossa, ja entisten hävitettyjen peltojen lumipeitteen alta pisti esiin sieltä täältä vihreä rukiinoras, todistaen että nykyisellä vuokraajalla oli kykyä hoitamaan sekä vettä että maata.

Jouluolut kävi kuurnassa, tuore leipä höyrysi uunissa, varpuset visertelivät myllynkatolla ja näyttivät odottavan ikivanhaa oikeuttansa, heille jouluaamuna tulevaa olkilyhdettä. Hyvällä mielellä Birger pudisteli lumen viluisista jäsenistänsä leimuavan takkavalkean ääressä; kaikki näytti kutsuvan häntä levähtämään täällä vanhojen lapsuudenystäviensä parissa vaivalloisen matkan jälkeen. Mutta nuorukaisen rinnassa heräsi omituisia ajatuksia. Nähdessään lapsuudenystävänsä hän äkkiä sai halun lähteä vanhaan isiensä linnaan, Ljungarsin linnaan, jota hän ei ollut nähnyt kahdeksaan vuoteen ja omin silmin ottaa selkoa sen nykyisestä tilasta. Linnahan oli hänen omansa, hän oli nyt täysi-ikäinen ja saattoi milloin taliansa vaatia takaisin perintötilansa. Sitä hän ei ollut ajatellut lukujensa aikana, valvoessansa ja paastotessansa hengelliseen säätyyn valmistuakseen. Mihinkä hän, kirkon opetuslapsi, käyttäisi tätä yksinäistä linnaa raivaamattomassa metsässä, tätä isiensä turvapaikkaa verisien taistelujen aikana? Hengelliset tuumansa hän nyt oli toistaiseksi jättänyt syrjään, ja niiden paikan olivat kannukset, rautalakki ja miekka anastaneet. Lapsuudenmuistojen kera alkoi Ljungarsin nuori veri kuohua nuorukaisen suonissa; hän tahtoi ainakin nähdä perintötilansa ja päättää sitten, vaatisiko hän takaisin isiensä linnan ja milloinka hän sen tekisi.

— Mitä Ljungarsista kuuluu? — sanoi vieras sotamies aterioidessaan
Josuan tuvassa Myllyrannan myllyllä.

— Ei mitään, — vastasi Josua lyhyesti ja terotti innokkaasti myllynkarinta kovasimella.

— Onko Ursula rouva entisellään? Pitääkö hän vieläkin yhtä kovaa komentoa linnassa?

— Niin sanotaan.

— Eikö tiedetä mitään herra Bo vainajan lapsista?