— Se on sinun onnesi, — sanoi poika, — että olet niin hirveän tuhma.
Jos sinä teet pilkkaa minusta, niin naulaan sinut tuohon kuuseen.
Tiedätkös, mitä minä tein eräälle Ljungarsin kylän pojalle, joka
uskalsi sanoa minua kukonpojaksi?
— Mitä sinä teit hänelle?
— Minä olisin lyönyt hänet kuoliaaksi, jos minulla olisi sattunut olemaan keihäs mukana. Mutta minä sanoin hänelle: odotahan, sanoin minä, kun ensikerralla tavataan! Olisitpa nähnyt, kuinka hän juoksi käpälämäkeen.
— Sitä minä en ihmettele, — sanoi Birger, ja ennenkuin he olivat ehtineet puolimatkaankaan, oli hänen onnistunut täydellisesti voittaa Kukonpojan suosio pyytämällä häneltä ensi tilaisuudessa opetusta ratsastamisessa, jousella-ammunnassa, miekkailussa ja muissa ritarillisissa harjoituksissa, josta pieni toivorikas talonpoikien kiusaaja suuresti ylpeili. Ystävyys tuli vieläkin lujemmaksi, kun Birger sai kiinni tienvierestä pienen jäniksen, jonka hän antoi suojeliallensa.
— Jos sinä rupeat meidän rouvan palvelukseen, niin voit aikaa voittaen tulla minun tallirengikseni, — sanoi Kukonpoika suosiollisella päännyökkäyksellä, joka sopi hänelle mainiosti.
Kolmas toveri ratsasti ääneti, ja välinpitämätönnä edeltä, ja niin seura lähestyi Ljungarsin linnaa. Pieni kylä, jossa linnan talonpojat asuivat, oli niin kauan kuin Birger saattoi muistaa, ollut köyhä ja kurja, mutta ei se nyt ollut entistään kurjempi. Olipa siellä muutamia uusia talojakin ja takoissa palavat jouluvalkeat leimuilivat niin iloisesti hämärässä pienistä avonaisista luukuista, jotka tekivät ikkunoitten virkaa silloin kuin ne eivät olleet oljilla tukitut. Linna näytti nyt lujemmin varustetulta kuin Bo herran aikana. Vastapäätä vanhaa tornia nostosillan luona oli rakennettu uusi vallinnurkka, jossa jousimiehet saattoivat puolustautua. Muurit näyttivät korotetuilta ja olivat hyvässä kunnossa. Rannanpuolella, jossa pettämätön virta aina oli linnan suojana, näkyi vilaukselta tuliputkia, jotka saattoivat pyyhkäistä koko vastakkaisen rannan puhtaaksi. Kaikesta näkyi, että Ursula rouva piti komentoa voimakkaalla kädellä eikä huolinut vastaanottaa kutsumattomia vieraita. Kuitenkin hän nyt oli päästänyt tanskalaisia linnaan ja muurilla, näkyi linnansotilaan sivulla tanskalainenkin vahtisoturi. Mitä Ursula rouva sillä tarkoitti?
Kun sovittu tunnussana oli huudettu, laskettiin nostosilta alas ja Birger, Ljungarsin herra marssi isiensä linnaan. Hänen sydämensä tykki valtavammin, kun hänen mieleensä johtuivat kaikki ne muistot, jotka täällä olivat saaneet hänen povensa kohoomaan, mutta hän päätti tuntemattomana ottaa selkoa, miten Ursula rouva hoiti hänen perintötilaansa ja sen mukaan päättää, vaatisiko hän itselleen oikeutensa takaisin ja milloinka hän sen tekisi.
Ei kukaan näyttänyt panevan huomiota häneen. Piha oli täynnä sotilaita, tallit täynnä hevosia ja Myllyrannan renki saattoi häiritsemättä katsella ympärillänsä vallitsevaa hälinää. Tanskalaiset tahtoivat olla herroina, ja se näkyi suututtavan Ljungarsin väkeä. Vasta tullut heinä- ja olkikuorma sai riidan puhkeamaan. Se ei riittänyt kaikille ja kumpikin puolue koetti anastaa niin paljon kuin mahdollista hevosillensa. Kuorman ympärillä tuupiskeltiin, linnan sotamiehet sysättiin sivulle ja kiireessään he lausuivat jonkun sanan kuokkavieraista, jotka eivät hävenneet ottaa rehua talon omien hevosten suun edestä. Muuta ei tarvittukaan tanskalaisten ärsyttämiseksi. He muka kyllä näyttävät, he sanoivat, suomalaiselle roskaväelle, kuka oli herra maassa, ja sitten he rupesivat armottomasti pieksemään vastustajiansa. He tekivät vastarintaa ja tappelu tuli yleiseksi. Melua ja huutoa kuului joka kulmalta linnanpihaa.
11. Jouluaatto Ljungarsin linnassa.
Jättäkäämme hetkeksi Birger Ljungars kenenkään huomaamatta seisomaan isiensä linnan portaitten ääreen ja silmäilkäämme ylempään linnansaliin, jossa Ursula rouva oli äsken pitänyt hämärätä keskustellen tanskalaisen joukon päällikön, nuoren upseerin ja ritarin Esbjörn Svarten kanssa.