— Se riittää.
— Kuulkaa sitte vastaukseni. Sanokaa armolliselle Kristian kuninkaalle, että hän arvostelee liian suureksi minun vähäistä vaikutusvoimaani. Minä olen vain Jumalan, enkä ruhtinaitten palvelia. Jos minulla on Suomen omantunnon avain, niin olkaa varma siitä, että minä lasken sen Hänen valtaistuimensa juureen, joka on minulle sen uskonut. Minä olen Suomen paimen; möisinkö minä laumani? Ja jos minä unohtaisin velvollisuuteni siihen määrään, että vaihtaisin laillisen valtani laittomaan, jota te minulle nyt tarjoatte, ja joka olisi selvää kapinaa Rooman pyhää isää vastaan, jos minä, Suomen kirkon laillinen maallinen päämies Jumalan, pyhän Henrikin ja pyhän isän nimessä, rupeaisin tänäpäivänä Kristian kuninkaan käskynhaltiaksi, niin millaisen takuun te voisitte antaa minulle, etten minä huomenna menetä päätäni samoin kuin Skaran Vincentius, Strengnäsin Mathias ja muut veritodistajat tänä kauhistuksen aikana? Kuka voi minulle sanoa, saatteko te, arvoisa veljeni, joka tänään laskette Suomen jalkojeni juureen, saatteko te itse huomenna hallita edes omaa harmaata päätänne?
Pieni valkotukkainen ukko nousi ylös ja sanoi haukankatse silmissänsä:
— Kuka voi sen meille sanoa? Ei ainakaan pergamentit, jotka valehtelevat, eikä liioin ruhtinaitten suosio, joka vaihtuu yhtä usein kuin uusi- ja loppukuu, vaan tuo taivaallinen kipinä meidän otsassamme, teidän ja minun, joka hallitsee asioitten kulkua ja pakottaa ruhtinaat oman etunsa tähden säästämään ja suojelemaan meitä. Me olemme aikakauden miehiä; se lepää meidän olkapäillämme, ikäänkuin kahden pylvään varassa, joista toinen on idässä ja toinen lännessä, eikä näitä pylväitä voi murtaa murskaksi ilman kaiken muun sortumatta niiden mukana. Te olette Suomen piispa, se on vähäpätöinen asia, sillä siinä toimessa on kaksikolmatta ollut ennen teitä. Mutta te olette vieläkin enemmän, te olette Suomen sielu ja omatunto; Suomi ajattelee teidän päällänne, tuntee teidän sydämellänne. Siksi teille sanotaan: ruvetkaa Suomen käsivarreksi! Mitä minun halpaan itseeni tulee, niin huhuillaan minusta, että olen jonkinlainen kuninkaantekiä.
Arvid piispa vastasi haukankatsetta kotkankatseella. — Sokaistu! — hän huudahti. — Ettekö käsitä, että tuuliaispään, joka käy maan yli, ensin täytyy kohdata korkeimpia vuorenhuippuja? Te olette antanut Ruotsille kaksi valtionhoitajaa ja yhden kuninkaan. Teidän kaunopuheisuutenne on koonnut sotajoukkoja, valloittanut linnoituksia ja pääkaupunkeja — niin, vieläpä taluttanut nuorasta kolmea paavia ja heidän kardinaalejaan. Te olette kahdesti pelastanut isänmaanne, mutta kolmannella kerralla te kaupittelette sitä ja myötte sen enimmän tarjoovalle. Ja te tunnette itsenne levolliseksi korkealla asemallanne, vaikka viha alhaalta pistelee kantapäihinne ja itsevaltiaan pelko ylhäältäpäin terottaa piilua päälakeanne kohti.
— Jos minä jätin valtakunnan unionille, — vastasi tohtori Hemmig kiivaasti, — niin tein sen kolmannen kerran pelastaakseni isänmaan, silloin kuin te ja kaikki muut epäröitte. Minä olen Ruotsin kansa, ja sentähden ei kenkään uskalla hiuskarvaakaan notkistaa minun päästäni. Varokaa, ylpeä piispa; tuollaisen puheen ja suomalaisen itsepintaisuutenne kautta te saatte notkistaa päänne ennenkuin minä!
— Se on totta, — vastasi Arvid piispa ylevän levollisena, — me seisomme kumpikin kurimuksen äyräällä, ja molemmat me varmaankin sinne putoamme, sillä teidän ylistämänne kuningas ei kärsi mitään valtaa, ei miekan eikä ajatuksen valtaa, rinnallansa. Mutta jos minä kaadun, niin minä kaadun yhdessä isänmaani kanssa ja sen eteen; se on hyvä seura, veljeni. Minä toivon että te voitte toivoa samaa itsellenne. Sillä jos te kaadutte, tohtori Hemming Gadd, niin ei kokonainen kunniakas ja uskollisuudelle pyhitetty elämä voi vapauttaa teitä jälkimaailman tuomiosta, ja te kaadutte kahteen kertaan: ajan ja historian tuomion edessä!
— Onko se teidän viimeinen sananne, korkea-arvoinen veli?
— Viimeinen sanani.
— Jääkää hyvästi. Käykäämme kumpikin kohtaloamme kohti; Ruotsi minun,
Suomi teidän seurassanne!