— Tyttäreni, te olette tehnyt niin suuren palveluksen valtakunnalle, että te ansaitsette ruhtinaallisen palkinnon. Kuningas on vast'ikään ottanut kapinallisen Sturen leskeltä hänen läänityksensä, Hämeen linnan ja läänin. Valitkaa puolisoksenne joku kuninkaan uskollisista päälliköistä Suomessa, niin Kristiina Gyllenstjernan rikas läänitys on teistä saava arvokkaan omistajan!
Ursula rouvan silmät säihkyivät. — Hartain haluni olisi, — sanoi hän, — että teidän suosionne kautta, korkea-arvoinen herra, saisin tilaisuuden persoonallisesti vakuuttaa kuninkaalle alamaiset mielipiteeni.
— Kuningas oleskelee vielä Ruotsissa, ja te seuraatte minua sinne. Vuodenaika on epäedullinen, tyttäreni, mutta kyllä meri jäätyy; silloin me lähdemme sinne. Minä haluan päästä pois täältä; Suomessa näkee niin pahoja unia. Ajatelkaahan, tänä yönä… Mutta unia kuin lumia; ei niitä maksa vaivaa ajatella.
— Suvaitsisitteko, teidän arvoisuutenne, kertoa minulle unenne? Minä olen hiukan harjoitellut unien selittämistä.
— Minä ymmärrän, te olette seurannut maan tapaa; täällä ei tosiaankaan tiedetä muusta kuin taikauskosta. Mutta olkoon menneeksi, minä uneksin että kuningas lähetti minulle hopeisen, jalokivillä koristetun kaulanauhan, jonka Viipurin maaherra, Rolf Matinpoika antoi minulle, hän joka saattoi minua tänne. Mitä te sellaisesta unesta arvelette?
— Teidän arvoisuutenne saapi epäilemättä pian vastaanottaa jonkun uuden, loistavan armonosotuksen, — vastasi Ursula rouva vältellen.
— Minä uskon sen. Varsinkin jos sen minulle ojentaa Rolf Matinpoika, ystäväni ja luotettavin mieheni, joka minun avullani on kohonnut yksinkertaisesta, sotilaasta nykyiseen kunniaansa. Uskollinen, rehellinen Rolfini, se sinua ilahduttaisi! Hyvä, hyvä, älkää välittäkö tällaisista turhista loruista; tiedättehän että vanhukset ovat puheliaita. Näyttääpä siltä kuin kova pakkanen olisi tulossa… Kas, pyhän Eerikin luitten kautta, linnanpihalle karahuttaa juuri ratsumies! Tunnen soturimerkin; hän on kuninkaan omia sanantuojia. Hänellä on varmaan jokin tärkeä sanoma tuotavana, sillä hevonen on vaahdossa ja höyryää niinkuin kattila.
— Katsokaa, teidän arvoisuutenne, uni toteutuu! Mutta minä en tahdo kauemmin teitä vaivata.
— Ei, jääkää, hyvä rouva! Te olette selittänyt uneni; teidän tulee myös olla todistajana sen toteutumisesta. Armolliset pyhimykset, aikoisikohan kuningas todellakin tuottaa minulle iloisen yllätyksen? Niin, se on mahdollista, se on luultavaa. Eikö hän saa minua kiittää Tukholman kaupungista ja Ruotsin kruunusta? Enkö minä ole vast'ikään ihmeteltävällä menestykselle alistanut koko Suomen hänen valtansa alle? Niin, niin, hän tietää, että minä pitelen hänen valtakuntansa avaimia käsissäni, ja hän on niin usein vakuuttanut minulle, ettei niin suuria palveluksia millään tavalla voi kylliksi palkita. Lempeä ja armollinen herrani! Mitä hän minulle aikonee? Ehkäpä Turun piispanistuimen? Vaan ei, se olisi liian halpa paikka Hemming Gaddille. Ehkäpä Upsalan arkkipiispanistuimen? Vaan ei, ei vielä voi Trollea päähän lyödä. Kardinaalinhattuako…? Miksikä ei kardinaalinhattua? Kristian kuningas voi paljon vaikuttaa lankoonsa keisari Kaarloon, ja mitä keisari pyytää, sitä ei Rooman pyhä isä uskalla kieltää. Kun kerran olen päässyt kardinaaliksi, niin seison jo paavinistuimen portailla… Ruotsi, joka minua nyt herjaa, on oleva onnellinen saadessaan sanoa itseään minun isänmaakseni. Minä kostan sille tekemällä sen onnelliseksi vastoin sen omaa tahtoa; minä panen perustuksen uudelle aikakaudelle, jonka tunnusmerkkinä on vapaa kansa voimakkaan kuningasvallan alla. Mutta te, kirkon armolliset ruhtinaat, te joiden ivanaurun esineenä niin usein on ollut halpa electus, kun hän vaati teitä esiin leimahtelevalla puheellansa, te saatte ehkä vielä kerran suudella hänen purppurakaapunsa lievettä, ja sen pannakirouksen, jonka te uskalsitte singahduttaa minua vastaan silloin kuin minut työnnettiin Linköpingin kurjalta piispanistuimelta, sen pannan minä singahdutan seitsenkertaisesti teille takaisin. Kun kerran olen kirkon ja kristikunnan herrana, luon uutta onnea maailmaan ja annan historialle uuden käänteen…
Ja tuo pieni, hopeahapsinen vanhus, joka kahdeksankymmenen vuotiaana oli uudelleen tullut lapseksi, mutta joka kuitenkin oli säilyttänyt neronsa, uhkarohkeutensa ja korkealle tähtäävän kunnianhimonsa, näytti näin puhuessaan kohoavan jättiläiseksi, muuttuvan nuorukaiseksi! Hänen soinnuton äänensä muuttui heleäksi, hänen kellahtaneet poskensa saivat nuoruuden punan, hänen katseessaan ilmeni ylpeää innostusta; — ei koskaan tuo kuuluisa ja maailmanviisas Hemming Gadd ollut nuoruutensa ja kunniansa voimakkaimpina päivinä puhunut tulisemmin, ei hurmannut kuulijataan suuremmalla nerolla, eikä silmäillyt tulevaisuuteen purppurahohteisemman valon läpi kuin…