Vähän tyyntyneenä tästä lupauksesta, seurasi Taavi alas rappusia, kunnes he alikerrassa tulivat suurelle raudoitetulle ovelle, johon aamuaurinko loi säteensä raollaan olevasta ulkopuolisesta takaovesta. — Täällä Goliat asuu, astu sisään vaan! — sanoi Malko ja avasi ruosteisen lukon. Ja ennenkuin Taavi ehti kysyäkkään, kuinka linnanvouti oli valinnut niin kummallisen asunnon, oli Malko työntänyt hänet pilkkosen pimeään kellariin, mistä ummehtunut, jääkylmä ilma löyhkähti häntä vastaan.
Liian myöhään huomasi petetty poika, ettei hänen "määrätty paikkansa", johonka hän nyt oli tullut, ollut muuta kuin yksi noita pimeitä vankilaholveja, joita ei koskaan puuttunut keskiajan ritarilinnoissa. Mutta samassa kuin hän sen huomasi, meni raskas ovi hänen takanansa lukkoon, ja hän kuuli saattajansa sanovan ivallisella äänellä: — Hyvää yötä nuori herra! Hyvää yötä, Taavetti jalopeuran luolassa! Kun vastedes pistät nokkasi tänne, niin varo, ettet jätä häntääsi satimeen!
Taavi ei ollut mikään pelkuri, mutta nyt hän oli kadottaa kaiken rohkeutensa. Hän oli kuullut sanottavan Ljungarsin vankilaholveja toivottomiksi muureiksi ja nyt hän itse oli elävältä haudattu näihin puolittain maanalaisiin luoliin, joissa niin moni vanki ennen häntä oli henkäissyt viimeisen henkäyksensä keskinäisten taisteluiden aikana. Mikä olisi hänen äitinsä kohtalo, ja Ljungarsin lasten ja koko kylän? Sten herran ratsumiehet olivat varmaankin jo saaneet katkaistut hihnansa korjatuiksi ja olivat valmiit murhaten ja polttaen hävittämään Myllyrantaa. Eikä hän voinut auttaa heitä! Tämä ajatus oli hänelle niin kiusallinen, että hän ikänsä koko lapsellisella kiivaudella heittäytyi rautaovea vastaan, ja puoliksi uhkasi, puoliksi rukoili siinä turhassa toivossa, että pahansuopa vartia olisi vain tahtonut ilvehtiä hänen kanssaan ja seisoisi vielä oven ulkopuolella päästääkseen hänet ulos. Mutta turhaan. Malko oli välittämättä hänen uhkauksistansa, sekä rukouksistansa lähtenyt jo pois ja luultavasti mennyt korvaamaan vahinkoansa, nukahtamalla makeasti nostosillan tornissa.
Kun Taavi huomasi, ettei kukaan hänelle vastannut, ja että rautaovi kesti kaikki hänen ponnistelunsa, niin hän istahti kostealle lattialle ja purskahti katkeraan itkuun, niinkuin jokainen poika hänen asemassansa olisi tehnyt, pettyneenä ja tietämättä mitään pelastuskeinoa.
Kun hän siten oli itkenyt hyvän aikaa, rupesi hän lukemaan kaikkia niitä rukouksia pyhimyksille ja neitsyt Maarialle, jotka hän oli äidiltänsä oppinut, ja sen tehtyänsä hänestä tuntui paljoa rauhallisemmalta. Hän ryhtyi nyt, pimeässä hapuillen tutkimaan vankilaansa. Se oli matala, mutta avara holvi, kahta- tai viittätoista askelta pitkä ja leveä, sekä näytti olevan etuhuone sisempään vankikoppiin, jonka lukittu ovi aukeni ulospäin. Taavi jyskytti tätä ovea; eihän hänellä ollut muutakaan tehtävää. Suureksi hämmästykseksensä vastattiin hänen koputukseensa sisäpuolelta.
— Sinäkö se olet, Malko? Avaa ovi ja tuo minulle vettä, minä kuolen janoon, — huusi surkea ääni sisäholvista.
Vettä? Nyt vasta tunsi Taavikin polttavaa janoa. — Kuka sinä olet? — kysyi poika ja painoi päänsä oveen.
— Kuka itse sitten olet? — kysyi ääni, pettyneenä toivossaan.
— Minä olen Myllyrannan Taavi, — vastasi poika — ja minut on konnamaisesti vangittu, kun tulin apua pyytämään Sten herran huoveja vastaan.
— Sitten saat kauan odottaa, poika parka, — toisti ääni. — Minä olen Goliat, Bo herran uskottu palvelia ja linnanvouti. Kaksi viikkoa olen minä jo kitunut tässä vankilassa, sentähden että tottelin herrani käskyjä. Ursula rouva ja Malko ne tässä linnassa nyt vallitsevat. He ovat lähettäneet pois ja raivanneet tieltänsä jokaisen, joka on ollut Bo herralle uskollinen, ja pyhimykset tietäkööt, mitä heillä on mielessä, mutta hyvää se ei ole. Sten herran huoveja vastaan sanoit? Jumala suokoon, Taavi, että voisimme suojella herramme lapsia!