— Jospa hän olisi edes kahdenneksikymmenenneksi osaksi niin kaunis kuin minun Appuni, niin sanoisin, että olet tehnyt laupeuden työn, — lausui noita halveksivasti. — Mutta miksi täytyy toisen kukan kuihtua ennen kuin toisen? Kuivunutta ruohoa, kuivunutta ruohoa, eikä se kelpaa edes ensi kevääksi säästettäväksi!
15. Vieläkin Ljungarsin lasten pelastamisyrityksestä ja mitä silloin tapahtui.
Taavi neuvotteli seuralaistensa kanssa, ja kaikki olivat sitä mieltä, että oli iltaa odotettava, ennenkuin yritettäisiin lähetä Lettoa. Tiedettiin, että vanha Siveri kantoi leppymätöntä vihaa Sten herraa kohtaan. Sen jutun kaikki tunsivat. Siveri oli erään Bo herran soturin leski; mies oli kaatunut taistelussa, ja heille jäi tytär, joka oli niin kaunis, ettei hänen vertaistansa tavattu seitsemässä pitäjässä. Silloin jo ihmiset sanoivat, että Siveri oli joka aamu hieronut tytärtänsä Appua karhun silmistä keitetyllä voiteella; se hänet niin kauniiksi teki. Mutta se ei estänyt, että Sten herra, taikka oikeammin hänen kätyrinsä, eräänä talvi-iltana tytön mennessä avannolta vettä noutamaan, tarttuivat häneen uumista kiinni, heittivät hänet hevosen selkään ja ratsastivat hänen kanssaan Leton kartanoon. Turhaan raappi äiti kyntensä rikki Leton kivimuuriin. Turhaan hän valitti Bo herralle, joka silloin oli sotatoimissa, ja Turun piispalle, jolla siihen aikaan oli muuta ajateltavaa. Appu oli kadonnut, ja Siveri asettui asumaan tuohon pahamaineiseen mökkiin, ollakseen lähempänä Lettoa. Mutta tästä ajasta alkaen tuli Siveri mielipuoleksi ja sekoitti kristillistä ja pakanallista taikauskoa yhteen, vaikka hänellä itse asiassa oli vain yksi ainoa ajatus, nimittäin miten hän voisi löytää kadonneen lapsensa ja kostaa Sten herralle. Mökin huono maine siirtyi luonnollisesti Siveriin itseensä ja hulluudessaankin hän käsitti sangen hyvin, että tämä maine oli hänen ainoa puolustuskeinonsa tässä vaarallisessa naapuristossa, jonka vuoksi hän ei ensinkään tahtonut sitä kieltääkkään.
Päivä kului. Hirvi-Jaakko ja nuo kaksi kylän nuorukaista paneutuivat makuulle metsikköön, ja sillä aikaa Taavi oli vartioimassa. Marjaana rukka istui vielä mäellä. Hän luuli aivan varmasti, että Siveri oli noitunut hänet ja hänen mielikuvituksensa voima oli niin suuri, että vaikka hän kärsimättömästi halusi päästä takaisin Leton hirmuvaltiaan luokse, hän ei kumminkaan voinut astua neljää askeltakaan, maahan vaipumatta.
Iltapäivällä tuli Letosta linnan soturi hakemaan Marjaanaa. Sten herra oli ankarasti käskenyt, että hänen piti heti rientää kotiin. Taavi kätkeytyi majaan, eikä tarvittu muuta kuin että Siveri meni uhkaellen tulijaa vastaan, niin hän pötki käpälämäkeen, uskaltamatta edes taaksensa katsoa. Useampia sanantuojia ei tullutkaan. Ensimäinen oli luultavasti kertomuksellaan pelottanut toiset, niin ettei kukaan enää halunnut häiritä pelottavaa noita-akkaa.
Vähitellen laski heinäkuun aurinko alemma taivaanrantaa kohti ja vihdoin se oli puolittain ehtinyt kunnaalla kasvavan synkän petäjän peittoon. Silloin varustautui pieni joukko lähtöön. Siveri rukoili vuoroin neitsyt Maariaa, vuoroin metsän jumalan Tapion emäntää suojelemaan heidän yritystään; Marjaana pantiin toisen irtonaisen hevosen selkään ja sitte lähdettiin matkaan.
Oikealla puolella valtatietä, joka johti sisäiseen Satakuntaan, kulki kurja ratsutie alas virran vartta myöten ja vei Lettoon. Metsä oli täällä niin tiheätä, että saattoi aivan huomaamatta lähestyä taloa noin nuolen kantahan päähän. Se olisi kuitenkin muuten tuskin ollut mahdollista, ellei Sten herra olisi ollut kykenemätön pitämään silmällä huolimatonta väkeään.
— Marjaana, — sanoi Taavi, joka tunsi syvää sääliä onnetonta naista kohtaan, — sinä voit nyt palata Sten herran taloon. Mutta jos tahdot seurata hyvää neuvoa, niin käänny mielemmin takaisin, ja ratsasta, minkä ehdit, Myllyrantaan, ja sitten minä pidän huolta siitä, että pääset muuttamaan niin kauaksi täältä, jottei Sten herra koskaan enää saa sinua valtoihinsa.
Marjaana hyppäsi hevosen selästä, ja riensi vastaamatta taloa kohti, ikäänkuin hän olisi itsekkin pelännyt, että hän antaisi vietellä itsensä pakoon. Hirvi-Jaakko katseli ihmeissään hänen jälkeensä, otti sitten aivan tyynesti jousensa ja pani nuolen kouruun, mutisten: — Tyhmä poika! Hän antaa meidät kaikki ilmi.
Taavi tarttui hänen käsivarteensa. — Anna jousen olla, kunnes sitä paremmin tarvitsemme, — sanoi hän. — Häpeä, Jaakko! Turvatonta naista!