Oli tärkeätä antaa Svenin rauhassa kulkea niin syvälle metsään, ettei häntä voitu talosta nähdä eikä kuulla, ja heti kun hän oli ehtinyt ohi, hiipivät Taavi ja Jaakko varovasti perässä. Antti ja Eljas olivat saaneet käskyn vetäytyä taaksepäin hevosineen ja siten pitkitettiin hiljaista takaa-ajoa, kunnes taas oli tultu Siverin mökin kohdalle.
Nyt oli aika tullut. Myllyrannan pieni parvi ryntäsi esiin kahdelta taholta yht'aikaa, etumaiset ratsain, takimaiset jalkaisin, ja sulkivat tien Sveniltä. — Antaudu, — huusi Taavi, — taikka muuten saavat korpit työtä tänä yönä Siverin mäellä!
— Mitä ihmettä? Ketä roistoja te olette, kun käytte ihmisten kimppuun aukealla maantiellä! — vastasi Sven aivan huolettomasti, torjuen tapparallaan neljää keihästä, jotka tähtäsivät hänen rautaista nuttuansa.
— Me olemme Myllyrannasta, — vastasi Taavi, voimatta kauemmin hillitä suuttumustaan. — Murhapolttajia ja lasten ryövääjiä me rankaisemme niinkuin he ansaitsevatkin ja jollet heti paikalla heitä pois aseitasi, niin lävistämme nuttusi.
— Neljä yhtä vastaan, se on sangen sopivaa parrattomille pojille, — ivaili Sven. — Vai tulette te Myllyrannasta? No sittenhän te voitte säästää vaivojani ja viedä säkkini myllyyn. — Näin sanoen hän irrotti säkit hevosen selästä ja nosti ne vasemmalla kädellään varovasti maahan, oikealla kädellään yhä torjuellen keihäitä.
— Pois paistinvartaasi! — huudahti Taavi raivostuneena ja tähtäsi kopeata rosvoa kohti voimakkaan iskun, samassa kuin Jaakko tarttui hänen toiseen jalkaansa aikoen vetää hänet alas hevosen selästä.
— Joutuupa sitä hyttysten käsiin näin iltahämyssä! — huusi Sven halveksivasti, torjui iskun ja antoi väkevän, hyvin opetetun hevosensa hypähtää taaksepäin, niin että se kaasi Jaakon maahan. Samassa lämähytti hän tapparansa varrella Anttia ja Eijasta korville, tarttui kuormahevosensa ohjiin, kannusti omaansa, ja ivallisesti nauraen hän ajoi täyttä nelistä hämmästyneiden ahdistajiensa käsistä.
Taavi, joka vielä oli jalkaisin, ei voinut ajaa häntä takaa, vaikka hänellä olisi ollut siihen haluakin, ja toiset seisoivat ällistyneinä ja puolitainnuksissa saamistansa aimo sivalluksista. He olivat joutuneet tekemisiin miehen kanssa, joka oli paljoa tottuneempi sellaisiin seikkailuihin kuin he, ja sentähden hän oli tehnyt kaikki heidän tuumansa tyhjiksi.
— Nyt minä ratsastan kotiin, — sanoi Jaakko äreästi. Hän oli mielestänsä jo tehnyt kylläksi tämän kunnian vuoksi.
Taivas oli vetäytynyt pilveen ja hämärä lisääntynyt. Taavi oli kumminkin lujasti päättänyt palata Lettoon, vaikka hänen täytyisi lähteä yksin, kun aivan äkkiarvaamatta tuttu ääni, joka tuntui tulevan maan alta, huusi hänen nimeään.