Kauhuksensa pakolaiset kuulivat noita-akan kimakan äänen takanansa mäeltä huutavan: — Ajakaa, ajakaa, — huusi hän heidän jälkeensä, — ajakaa niin että kivet säkenöivät! Susi nukkuu, ja karhun pennut ryömivät ulos hänen luolastansa. Ajakaa! Ajakaa! Neitsyt Maaria istuu pilven reunalla ja kehrää pitkää, pitkää lankaa silkistä ja kullasta. Kun lanka valmistuu, kutovat maahiset siitä verkon, ja siitä tulee sudenverkko. Ajakaa, ajakaa! Pikemmin ajaa onni, nopeammin ajaa terveys ritarin talosta. Jo istuu Kivutar, tuskan tyttö, kaukana rautavuorella ja keittää kaikki hänen tekonsa vaskikattilassa, Kattila kuohuu yli reunojen, pihisee ruohikossa, se virtaa kuin tulipuro pitkin vuoren rinteitä. Aja, Taavi, aja, takanasi savu nousee, Leton työt suitsuavat taivasta kohti!
Ja hän seisoi iltahämärässä kunnaalla molemmat kädet ojennettuina taivasta kohti, ikäänkuin loihtiakseen ukkosen esiin ja lauloi loitsua, joka kauan pysyi kansan muistossa ja nimitettiin
Siverin loitsurunoksi.
Ukko ylinen jumala
Työnnytti tulisen nuolen,
Ampui vaskisen vasaman
— Tulinuoli, minne lennät,
Minne, vaskinen vasama?
— Menen louhta louhtamahan,
Kalliot katkomahan.
— Ei kivi kipuja itke,
Paasi vaivoja valita,
Riennä rintahan inehmon,
Ukkospoikien povehen,
Heihin leima leimahuta,
Iske heihin hiiden haava,
Aseta ikuinen arpi,
Vihan vimma viihtymätön!
Oi on vaskinen vasama,
Sinä paaduta sydämet,
Sinä rinnat raukaisuta,
Suet suista kankahalla,
Korven kontiot kesytä.
Oi Ukko ylijumala,
Rakenna rajuinen ilma,
Nosta suuri säiden voima,
Salamasi säihkyttele,
Lausuttele lausehesi.
Ken suulla suurenteleksen,
Hältä mahti murtukohon,
Maan madoksi maatukohon.
Yksi on ylijumala,
Yksi valtias väkevä.
Siten purki mielipuoli kirouksiansa, kunnes hänen äänensä katosi etäisyyteen ja sekoittui yötuuleen, joka suhisi pitkien puitten latvoissa tien varrella. Taivas oli mennyt yhä enemmän pilveen, rajuilma oli tulossa, ja yö oli tähän vuodenaikaan nähden tavattoman pimeä. Ei mikään kuitenkaan olisi voinut olla suotuisampaa Taavin tuumille, sillä nyt hän saattoi kulkea aivan läheltä Ljungarsin linnaa, pelkäämättä, että tornin vartia tuntisi ja huutaisi heitä.
Tämän toiveen teki kuitenkin Birger turhaksi, joka, nähdessään että Taavi pysähtämättä ratsasti nostosillan ohitse, huusi hänelle, että hän ajoi väärään; he olivat nyt muka perillä ja pitäisi pysäyttää ja ilmoittaa heidän tuloansa.
— Tahdotko saattaa meidät kaikki onnettomiksi? — kuiskasi Taavi kiirehtien seuruetta.
— Mutta minä tahdon puhua Goliatin kanssa; hän kyllä suojelee meitä, — jatkoi poika itsepäisesti.
— Goliat istuu vangittuna linnan syvimmässä holvissa eikä voi auttaa meitä, ei sinua eikä minua. Mutta yhden minä tiedän, joka on valveilla, ja hänen ohitsensa meidän on paras ratsastaa, — vastasi Taavi.
Birger vaikeni. Mutta kovaksi onneksi oli se jo liian myöhäistä. Vartia oli luultavasti tuntenut hänen äänensä, sillä muurilta kuului huutoja ja hämärässä nähtiin ihmishaamuja kiireesti häärivän siellä.