Mutta nyt oli todellakin muuta ajateltavaa, ettei liemi ja velli palaisi pohjaan päivälliseksi, niinkuin aina sanotaan käyvän, kun piispa pistäytyy kyökkiä katsomassa.
Syvään huoahtaen kiirehti Margareta sisar uudestaan pukeutumaan juhlapukuunsa, jaellen käskyjä joka taholle; ja hänen kunniakseksensa on myönnettävä että hän hoiti melkoista paremmin hyvän emännän toimia kuin huolettavaa hengellistä hallitusvirkaansa. Luostarissa syntyi kova hälinä. Sisaret ja naispalveliat juoksivat kilvan hätä pikaa kiilloittamaan ja puhdistamaan kaikkea, minkä ehtivät. Munkit kiiruhtivat hädissänsä, hälyytettyinä siitä lyhyestä levosta, jonka he olivat suoneet itsellensä kapitulin kokouksen jälkeen kuumana kesäpäivänä, järjestämään messupaitojansa, tuulettamaan kammioitansa, tomuttamaan luostarin kirjastoa, ja ajamaan ulos ovesta ne teinit ja sairaat, jotka tavallisuuden mukaan olivat tulleet sinne, edelliset saamaan henkistä ravintoa ja jälkimäiset ruumiillista lääkettä. Ylikonfessori oli ainoa, jota tuo suuri uutinen ei näyttänyt erittäin liikuttavan. Hän jatkoi kirjettänsä Vadstenaan, jonka hän juuri oli alottanut, mutta jakeli sitä tehdessään, ikäänkuin ohimennen, muutamia lyhyitä, tarkkoja määräyksiä, jotka olivat aiotut asettamaan hänen alueensa mitä paraimpaan valoon ja poistamaan näkyvistä kaikkea semmoista, joka ei ollut aiottu asiaankuulumattomien silmien nähtäväksi.
Toimekkaimmin puuhasivat mestari Gervasius ja hänen kovaonninen talonmestarinsa, jota huudettiin kahdeltakymmeneltä eri taholta yhtähaavaa. Hänen tuli laittaa talli kuntoon hevosia varten, hankkia tuoretta kalaa ja metsänriistaa päivälliseksi, siistitä pihaa, ripottaa lehtiä portille ja pihalle, tiuskia rengeille, joista ei koskaan näyttänyt tulevan valmista, tuoda olutta luostarin kellarista, olla poliisina uteliaassa ihmisjoukossa, joka koko kaupungista oli kokoontunut tänne katsomaan vieraitten tuloa, sekä suorittaa sadoittain muita toimia, jotka panivat mies paran pään kerrassaan pyörälle. Vouti hikoili ja puhkui, sai toruja esimiehiltään ja jakeli niitä runsaasti alaisilleen. Hänen pulansa vielä paheni, kun hän sai käskyn lähettää jonkun luotettavan henkilön tähystelemään Raision tielle ja hankkimaan tarkempia tietoja piispan tulosta. Kaikki palveliat olivat kiinni valmistuspuuhissa, eikä sinä hetkenä ollut ketä lähettää; silloin vouti huomasi Taavin, joka seisoa töllisteli toimetonna renkituvan rappusilla.
— Taavi, reipas poikani, otappa laukki, jonka nuo tolvanat ovat jättäneet kiinni kaivon luo, ja ratsasta heti pitkin Turun tietä. Odota vähän matkan päässä ulkopuolella kaupunkia, ja kohta kun näet tomun nousevan maantiellä piispan hevosten astunnosta, niin aja henkesi tiestä, poika, niin että saamme juhlakulkueen järjestykseen, muuten minä olen onneton ihminen! — huudahti vouti, pyyhkäisten hikeä päivettyneeltä otsaltaan. — Odotas vähän, — lisäsi hän; — sano miehille, jotka poraavat kiviä tuolla satamavuorella, etteivät he ammu, silloin kun hänen pyhyytensä ratsastaa ohi. Eivät ne aasit välitä ihmisten silmistä eikä korvista, vaikka itse pyhä Priita ratsastaisi heidän ohitsensa tietä pitkin.
Taavi ei toista käskyä kaivannut. Vilauksessa hän oli hevosen selässä ja ajoi nelisti niin nopeaan, kuin lihava luostarin koni sai koipensa liikkumaan, osotettua suuntaa kohti, ja pian hän oli jättänyt taaksensa Naantalin pienen keltaiseksi maalatun tulliportin, jonka ylimmällä kaarella komeili Priita pyhimyksen kuva.
Kauaksi ei hän kumminkaan ehtinyt, niin hän jo näki pikaviestin ilmoittaman komean saaton, jossa oli noin neljäkymmentä hevosta, hiljaista karkua ajaen lähestyvän kaupunkia. Etunenässä ratsasti kaksi uljasta aseilla varustettua palveliaa, jotka vanhan tavan mukaan tarkastelivat, oliko tie avoinna. Näiden jäljessä seurasi säysyllä ratsullansa piispa itse, yllä yksinkertainen, tummanvärinen, villainen matkakaapu, joka peitti hänen papillisen pukunsa, sekä päässä matala turkkireunuksinen päähine, jota hänellä oli tapana tällaisilla matkoilla käyttää arvokkaan, mutta epämukavan piispanhiipan asemesta. Hänen molemmilla puolillansa ratsasti kaksi hänen ylintä kaniikkiansa samassa puvussa kuin hänkin, ja aivan hänen takanansa rautapuvussa kypärinsilmikko avoinna, eräs ritari jonka raskaampia aseita, kilpeä ja keihästä, kantoi hänen seurueesensa kuuluva aseenkantaja. Sitten seurasi koko joukon sekä hengellisiä että maallisia palvelioita, kaikki ratsain. Näistä oli kaksi- tai viisitoista samoin täysissä aseissa; nämät muodostivat jonkinlaisen henkivartioston, taikka, niinkuin luultavampaa oli, kuuluivat ritarin yksityiseen seurueesen.
Ennenkuin Taavi malttoi uteliaisuudeltaan noudattaa voudin käskyä ja heti kääntyä takaisin luostariin sanaa viemään, sattui odottamaton tapaus, joka saattoi hänet kokonaan unohtamaan tärkeän tehtävänsä.
Tämän kertomuksen aikana käytettiin jo ruutia yleisesti vuoren särkemisessä, ja voudin pelko toteutuikin, ennenkuin Taavi ehti onnettomuutta ehkäisemään. Vuorensärkiät satamavuorella kävivät juuri, huolettomuudessaan ja aavistamatta korkeitten vieraitten tuloa, laskemaan laukauksiaan, ennenkuin lähtivät päivällisaterialleen. Koska tämä tapahtui aivan lähellä tietä sinkoilivat kivenpalaset ratsumiesten päähän, heidän hevosensa pillastuivat ja jotkut lähtivät nelistämään täyttä karkua. Säyseimmätkin ratsut kävivät levottomiksi. Arvid piispa, joka muuten oli hyvä ratsumies, puheli paraikaa lähimmän naapurinsa kanssa, ohjakset luiskahtivat hänen kädestään, ja hevonen lähti kiitämään sellaista kyytiä, että se näytti uhkaavan turmiota Turun piispanistuimen silloiselle haltialle.
22. Kuinka piispa Arvid Kärki saapui Naantalin luostariin ja riitaantui ylikonfessorin kanssa.
Luostarin rehevät ja huolella hoidetut tilukset tarvitsivat monta veräjää ja aitaa suojaksensa. Eräältä tämmöiseltä veräjältä näki Taavi piispan seuralaisineen ratsastavan täyttä lentoa pillastuneitten hevosten selässä ja suurimmassa sekasorrossa kaupunkia kohti.