Luostarinvoudin äskeinen ehdotus näytti saattavan Inkeri muorin suureen pulaan, sillä hän käänteli ja silitteli kankaitansa useampaan kertaan, ennenkuin hän laski liikkeelle liukkaan kielensä. — Minä toivoisin, että teidän ennustuksenne kävisi toteen, mestari, — virkkoi hän — ja että Taavi ymmärtäisi oman etunsa, vaikka olisihan se hänelle liian suuri kunnia, jos hän pääsisi kerran kapuamaan niin korkealle ja ylhäiselle kunniasijalle, kuin voudinvirkaan. Mutta totta puhuakseni, minä luulen hänen oppivan kaikkea muuta kuin luostarin toimia tuolla Junkkarin nevalla. Tiedättehän, mestari, ett'eivät asiat siellä koskaan ole olleet oikealla kannalla, ja joka kerta kun poika on tullut sieltä hämärissä pää täynnä kaikenmoista… en sano enempää, sillä parasta on olla puhumatta semmoisia, kun tuuli käy pohjoisesta. Mutta sen minä sanon, pyhät varjelkoot meitä huonoista naapureista, mestari Gervasius, sillä sellaisia meillä täällä on yllin kyllin.
— Niin ollen teidän pitäisi — mitä pikemmin sitä parempi — lähettää
Taavi luostariin.
— Sitä olen monasti ajatellutkin, mestari, mutta hän ei tahdo kuulla siitä puhuttavankaan, ja minulla on hyvä apu hänen lingostansa ja jousestansa, puhumattakaan siitä, että hän on minun nuorin poikani, ja… tehkää hyvin, mestari, yksi haarikka lisään! Ette missään tapauksessa vielä vähään aikaan voi lähteä matkaan. Näyttää siltä kuin ukkosilma olisi tulossa, ja harvoinpa silloin sattuu, ett'emme saisi kuulla jotain Ljungarsin väestä.
Näin sanoen ja voimatta salata äidillistä pelkoansa, että hänen täytyisi lähettää poika pois kotoa, Inkeri kiiruhti uudestaan täyttämään aimo tammihaarikkaa, ja jatkoi sitten, salaisesti toivoen voivansa kääntää voudin ajatukset pois pojasta:
— Ja mitä lohipatoon tulee, niin sitä samaa Joonas vainajakin aina sanoi, että tästä uipi useampi pyrstö ohitse, kuin mitä me saamme kuivalle maalle vedetyksi; mutta mitäpä teemme? Nuo yläpuolella asujat ovat jumalatonta väkeä, jotka eivät välitä pyhän Priitan omaisuudesta enempää kuin ruumin oikeudesta, ja kohta kun vaan paalunkin lyömme valtaväylään, ovat kaikki Ljungarsit niskassamme. Ensiksikin ritari Bo Knuutinpoika lähin naapurimme, vaikka hänen kanssaan voi sentään puhua kirkkaan taivaan alla; mutta pyhä neitsyt varjelkoon meitä joutumasta mihinkään tekemisiin hänen veljensä, ritari Stenin kanssa, olkoonpa sitten ilma kirkas tai pilvinen.
— Saadaanpa nähdä, Inkeri, — lausui vouti otsa rypyssä; — saadaanpa nähdä, kuinka kauan arvoisa isämme piispa sallii näiden kopeitten maallikkojen komentaa meitä, niinkuin he jonkun aikaa ovat halunneet tehdä. Pyhän Henrikin istuimella istuu nyt eräs Kurkiherra, joka ei salli kenenkään loukata kirkkoa, olipa kuka tahansa, ja joka hätätilassa osaa miekkaakin heiluttaa yhtä tukevalla kädellä, kuin hän jo käyttää piispan sauvaa. Kurjen suku on jo vanhastaan ollut riidassa Ljungarsien kanssa Satakunnan kalavesistä, ja Ljungarsien epäillään suuresti pitävän yhtä tanskalaisen puolueen kanssa. Luulenpa sen vuoksi, että piispa Arvid suojaa selkämme, ja siksipä me rakennammekin noita vallattomia metsäritaria uhmataksemme patomme kerrassaan poikki koko virran.
— Älkää, kaikkien pyhimysten tähden, mestari Gervasius, älkää mitenkään sellaista ajatelko, ellette tahdo nähdä tupiamme tulessa ennen Laurin messua ja karjaamme metsään karkoitettuna ensimäisenä kuutamoyönä heinänkorjuun jälkeen — huudahti Inkeri toden perästä hämmästyneenä.
— Olkaa huoletta ja antakaa minun pitää siitä huoli, — jatkoi vouti. — Josua — nuori mylläri, lesken vanhin poika lähestyi samassa lakki kourassa, — Josua, anna miesten heti hakata riittävä määrä paalupuita. Huomenna rakennamme padon hyvän matkaa tuonnemmaksi. Josua, jonka jäntterälle, rotevalle ja vankalle ruumiille luonto näytti suoneen hiukan paksun pään, tuijotti voutiin rehellisin typerin silmin ja vastasi, kasvolihastakaan liikahuttamatta: — Niinkuin käskette, mestari.
Sitten hän lähti hitain, raskain askelin täyttämään esimiehensä käskyä vähääkään seurauksista huolehtimatta.
Vouti tuli nyt nähtävästi hyvälle tuulelle ja lohdutteli, kenties vähän iloisena toisesta oluthaarikasta, pelästynyttä emäntäänsä seuraavalla tavalla: — Valkaiskaa te vaan kankaitanne ja maatkaa yönne rauhassa, Inkeri; noilla korkeilla herroilla on nyt muutakin ajateltavaa kuin teidän lohitokeitanne. Bo Knuutinpoika, luulemma, menee kyllä herrainpäiville, joita muutaman viikon päästä pidetään Tukholmassa, ja ritari Sten voipi sillä aikaa huvitella itseään varastelemalla hänen hevosiansa. Nuo herrat eivät kuulu elävän juuri veljellisessä sovussa, niin sanotaan. Sten Knuutinpoika ei saattane unohtaa, että vanhempi veli otti Ljungarsin linnan ja jätti nuoremmalle vain muutamia kurjia kaskimaita kaukana erämaassa. Ja koska Bo Knuutinpojalla on kaksi poikaa, ei ritari Sten voine ajatellakkaan saavansa periä veljeänsä.