Se mikä eniten miellytti piispaa ja miltei herätti kateutta hänessä, oli luostarikirjasto. Tanskalaiset olivat vast'ikään ryöstäneet Turun tuomiokirkolta suurimman osan sen kirjoista, paitsi niitä, joita säilytettiin Kuusiston linnassa. Naantalin oli onnistunut säilyttää ja joka sisälsi noin kuusi- tai seitsemänkymmentä nidosta — määrän, joka siihen aikaan Suomessa oli tavattoman suuri. Siellä oli kirkko-isien rinnalla ruotsalaisiakin kirjoja: pyhän Katarinan elämän vaiheet, Makkabealaisten kirjat, Judithin, Esterin ja Ruthin kirja, Lucianus, Tyndalus, pyhä Justina ja taikuri Cyprianus sekä useita huvittavia ja ihmeellisiä legendoja, jotka kaikki oppinut ja uuttera veli Johannes Budde oli Naantalissa kääntänyt ja käsinkirjoittanut. Suomessakin kirjallisuuden ensimäinen kehto oli luostarikammioissa.
Näyttipä siltä kuin tarkastus olisi päättynyt odottamattoman rauhallisesti, kun piispa huomasi päiväkirjassa vereksen muistiinpanon siitä väkivallasta, joka oli kohdannut luostarin alustalaisia Myllyrannan kylässä.
— Mitä tämä tietää? — huudahti hän otsa rypyssä. — Taloja poltetaan, tiloja ryöstetään, lapsia rosvotaan, eikä valitusta tehdä siitä, ei hengelliselle eikä maalliselle esivallalle?
Ylikonfessori kertoi tapauksen voudin ilmoituksen mukaan, eikä jättänyt mainitsematta, että Ljungarsin molemmat herrat, sekä Bo että Sten herra olivat kirkon ja luostarin verivihollisia.
Piispa tuli vihan vimmoihin. Kirkon päämiehenä hän tahtoi rankaista jokaista, joka loukkasi sen oikeuksia; Kurjen suvun jäsenenä hän ei liioin voinut unohtaa sitä vanhaa vihamielisyyttä, joka oli vallinnut hänen ja Ljungarsin suvun välillä. Hetken aikaa hän näytti taipuvaiselta lykkäämään asian Jooseppi Pietarinpojan, Julan herran ja Turun linnanvoudin ratkaistavaksi. Mutta näinä rauhattomina aikoina ei voinut toivoa paljoa apua sieltäkään. — Kutsukaa tänne sukulaiseni, ritari Lydik Klaunpoika Djekne, — sanoi hän hiukan mietittyään.
Tämä nuori herra, joka oli seurannut piispaa hänen Naantalin matkallansa, oli päivällisen jälkeen lähtenyt kävelemään kaupungille, mutta kun se kävi hänestä yksitoikkoiseksi, niin hänen päähänsä pisti heittäytyä ruohopenkereelle puutarhaan ja lauleskella siellä hyvinkin maallisia lauluja luutun säestyksellä, jonka hänen asepalveliansa olivat tuoneet muitten tavaroitten keralla. Ei ole muistoonpantuna, mitä nunnat tästä pilasta arvelivat, mutta luultavaa on, etteivät hänen laulunsa olleet vaikutustaan tekemättä hurskaan talon nuorempiin jäseniin, varsinkin kun hän istui aivan heidän kammioinsa pienten ikkunain alla. Sitä paitsi oli ritari nuori, iloinen herra, jonka siniset silmät ja leikattu vaalea tukka näyttivät niin somilta ruskean samettihatun alta ja jonka vaaleansininen, keltaisella silkillä vuorattu verkakauhtana niin keikailevasti liehui tuulen hengessä hänen solakan vartalonsa ympärillä. Itsekkin hän näytti jotain sellaista varovan, sillä hän katsahti usein salavihkaa erääsen ikkunaan, ja jos tarkoin tarkasteli, niin saattoi huomata ristikon takaa kaistaleen valkoista huntua, jonka alta pilkoitti kaksi tummaa silmää. Näytti siltä kuin nuo silmät olisivat olleet kiintyneet johonkin kirjaan, mutta mitä ne lukivat sitä ei tiedä kenkään. Onneksi — tai onnettomuudeksi — oli abbedissa siksi kiinni maallisissa toimissa ja vanhat sisaret odottivat siksi uteliaina tarkastuksen päätöstä, että nuori, ylhäinen ja kaunis uusikko, neitsyt Ingeborg Bitze saattoi jokseenkin rauhassa kuunnella joutilaan ritarin hellää soittelua puutarhassa.
Lydik ritari oli juuri alottanut laulua "Iisa neidosta", kun hänet kutsuttiin piispan luo. Huoaten hän laski luuttunsa penkereelle, painoi kätensä sydämelleen osottaakseen, että nuo tummat silmät, jotka katselivat häntä ristikon takaa, olivat haavoittaneet hänen sydäntänsä, ja totteli sitten käskyä.
Sillä välin piispa Arvid oli kutsuttanut Ljungarsin lapset luoksensa ja kyseli mitä tarkimmin kaikkea, mikä koski heidän ryöstöänsä. Suurimmalla varovaisuudella hän otti selkoa Ursula rouvan osallisuudesta tähän seikkailuun. Hän rypisti otsaansa ja vaihtoi muutamia sanoja latinankielellä kaniikkiensa kanssa ja lupasi sitten lapsille suojelusta sekä omasta että luostarin puolesta, kunnes Bo herra palaisi takaisin.
Birger ja Beata saivat mennä ja he olivat suuresti hämmästyksissään siitä, että niin suurellinen herra oli ruvennut heitä tutkimaan.
Sen jälkeen piispa lausui: