”En minä ole mikään tyttö, minä olen mies”, kirkasi Valtteri, kepillänsä huitoen. Kuin ei tämä auttanut, keksi hän keinon; hän päästi hameen irti ja heitti sen putoamaan. Hame jäi riippumaan katajapensaasen, ja Valtteri meni menojaan varsin kummallisessa puvussa. Pojat nauroivat, närhi ja orava nauroivat puitten oksilla ja koko metsässä syntyi aika, ilo.
Hiessä ja punaposkisena palasi Valtteri rantaan. – ”En tahdo olla tyttönä, en ikäpäivinä enää tahdo olla tyttönä!” huusi hän kaukaa itkusilmin. – ”Älä itke, rakas poikani”, sanoi hänen äitinsä. ”Tytöt voivat kyllä olla yhtä hyvät kuin pojatkin. Kas, tässä saat omat vaatteesi, ne ovat jo kuivaneet. Lotta saa mennä hakemaan hametta ja sitte kalastajan tupaan kiittämään lainasta.”
Valtteri pukeutui sukkelasti vaatteihinsa. Hän oli mielestään varsin keveä, ketterä ja sukkela omissa vaatteissaan. Nyt sai hän taas olla poikana; hän oli koko mies, ja mielestään kylliksi väkevä sotimaan kuusenkävyillä koko sotajoukkoa vastaan. Hän oli joutunut surkeaan häpeään. Kuinka on mahdollista olla miehekäs, tuumasi Valtteri – reipas, roteva ja sankari, kuin semmoinen kova onni kohtaa, että täytyy hameesen pukeutua?
Nyt lähtivät kaikki kotiinpäin. Valtteri istui veneen laidalla ja piteli keppiään vedessä, niin että vesi kuohui pienenä koskena kepin ympärillä. Järven selkä oli kirkas kuin peili, ja illan pilvet punastuivat kummastuksesta, kuin havaitsivat siinä ihanuutensa. Ihmeellistä oli, että tuolla veden syvyydessä myöskin näkyi taivas, yhtä syvä kuin se ylhäällä oli korkea, ja sielläkin uiskenteli rusottavia pilviä, aivan kuin korkeudessa. Valtteri mietti itsekseen miten hauska olisi luistella kirkkaan veden pinnalla, jos se olisi lasia. Hän oikein oli pahoillaan, että Joonas särki tätä kaunista peiliä airollaan ja että vene teki siihen pitkän halkeaman. Kuin vene läheni Kotiahon rantaa, oli kummallista nähdä, kuinka kaikki koivut seisoivat päällään vedessä ja aurinko loisti syvyydessä viheriöiden lehtien lomitse ja linnut lensivät lehdikossa veden alla.
Tuskin oli vene ehtinyt laiturille, kuin Valtteri jo huudahti ja hyppäsi ensimmäisenä maalle. Mitä hän siellä näki, joka häntä niin suuresti ihastutti? Mitä muuta kuin oman uljaan laivansa, kaivatun, kadonneen Lunkentuksen, jota vähäinen maininki loiskutteli rantaa vasten. Lunkentuksessa oli ollut hyvä perämies, joka tunsi merenkulku-opin; muurahainen oli pitänyt perää aika miehen tavalla ja laskenut suoraa tietä kotirantaan. Tosin Lunkentus oli kallellaan ja osa lastista oli joutunut haaksirikkoon. Mutta olipa Espanjassa kylliksi sellaista lastia. Lunkentus teki vielä monta matkaa, lastattuna kivillä, muurahaisilla ja iloisilla toiveilla.
Toiveet ovat semmoinen pohjapaino, joka usein vääntää veneen kallelleen, mutta ei se haittaa, jos vaan ahkera muurahainen on perämiehenä ja elämän laiva vihdoin pääsee kotisatamaan.
Valtteri toisen kerran pulassa.
Eräänä päivänä Sokurimaassa Taivasmäellä.
Kyllä mar sinun on hyvä ja lämmin istuskella tuolla huoneessa käsiäsi lämmitellen valkean ääressä. Pysy siellä vain, sinä arka ja hemmoteltu poika, ja naura toisille, jotka mielestäsi kyllä turhaan iloisina juoksentelevat ulkona talvipakkasessa. Minä sanon: sinulle jotakin, jota et ehkä ennen ole miettinyt. Ei hempupojasta koskaan tule kunnon miestä. Pahempi kuin paleltuneet sormet on pysyä koko ikänsä hentona raukkana. Parempi olisi semmoisen kaiken aikansa istua lasikaapissa taikka elää ja kuolla saunan lavolla. Sillä maailma on usein taistelussa kovakourainen. Pojalle ei kelpaa hieno neidon iho, jok’ ei mitään kestä, sillä semmoisena saa hän varmaan nähdä paljon rääkkiä maailmassa.
Mutta sepä on hauskaa, kuin aurinko valaisee lunta ja kulkuset kilisevät ja jalakset luistavat ja aika vauhdilla lasketaan liukasta rantamäkeä. Jonka on vilu, jääköön kauniisti kotiin. Joka pelkää, katselkoon tätä sivulta. Kelkalla on nopsat jalat. Kelkka ei kaipaa hevosta, eikä ikänä ruoskaa tarvitse.