”Pois tieltä, tuolta tulee vaunut!” huusi yksi pakanoista. Mutta Valtteri ei kuullut eikä nähnyt; hän vain mietti, mitenkä saisi kristityt ajetuksi hilaan asti. Hän heitti kiekon täydellä voimalla, mutta se sattuikin kiveen, poukahti korkealle ylös ja putosi vaunuihin, joissa maaherra ajoi rouvinensa; keskessä istui pieni tyttö, Aino, jolla oli Jeppe niminen rakkikoira sylissään. Villi sattui parahiksi Jepen päähän; Jeppe haukotteli kerran, oikasi koipensa ja heitti henkensä.
Vaunut pysähtyivät, maaherra katsoi sieltä ankarasti ja sanoi: ”kuka lurjus heitti kiekkonsa minun vaunuihini?”
Totta puhuakseni säikähti Valtteri ensi kiireessä niin, että pötki metsään. Mutta kuin hän kuuli maaherran toruvan hänen toverejansa ja uhkaavan heitä selkäsaunalla ja kopilla, heräsi hänen tuntonsa; hän tuli esille, meni vaunujen luo ja sanoi: ”minä se olinkin, joka kiekon viskasin. Olkaa hyvä ja antakaa Villi takaisin!”
”Vai niin, olitko se sinä, sen veijari?” sanoi maaherra. ”Nouse nyt vaunuihin, niin saat tehdä Villille seuraa.”
Tässä ei pitkät puheet auttaneet; Valtterin täytyi nousta vaunuihin. Pieni tyttö itki Jeppeä, ja Valtteri itki Villiä, ja metsänvartijan lapset kumarsivat turhaan hilalla marjoinensa, ja kristityt ja pakanat seisoivat hämmästyksissä, ja ajomies sätkäytti hevosia ruoskalla, ja kaupunkia kohden mentiin. Kuin päästiin kaupunkiin, sanoi maaherra: ”Viekää poika Villinensä koppiin!”
”Maaherra kulta,” rukoili Valtteri, ”älä lähetä minua koppiin! Siellä on rosvo rautakahleissa; pelkään hänen varastavan Villini.”
”Älä lähetä häntä koppiin”, pyysi pikku Aino. ”Minä annan hänelle kaikki anteeksi; ei hän pahaa tarkoittanut.”
”No, koskas rukoilet hänen puolestansa”, sanoi maaherra, ”ja koska hän itse on tunnustanut pahantekonsa, annan sen hänelle anteeksi. Mutta kiekkoa hän ei saa takaisin; se haudataan Jepen rinnalle puutarhaamme, ja siten saa kiekko, joka Jepen tappoi, kuoleman tuomionsa.”
Niin kävikin. Valtteri laskettiin irti, ja hän itki katkerasti kiekkoansa, kunnes Joonas lupasi tehdä hänelle uuden. Olihan tämä kuitenkin parempi kuin istua voron kanssa kopissa. Pikku Aino kaivatti Jepelle haudan puutarhaan, ja siihen pantiin Villikin. Mutta Valtterista ja maaherran Ainosta tuli niin hyvät ystävät, että yhdessä tekivät seuraavan hautakirjoituksen, joka hakattiin kiveen ja asetettiin puutarhassa haudalle:
TÄSSÄ LEPÄÄVÄT JEPPE JA VILLI NIIN KILTTIÄ KOIRAA JA NIIN HYVÄÄ KIEKKOA EI ENÄÄ MAAILMASSA OLE.