”Vai oletko sinä sitä maata?” sanoi Susanna muori. Vähääkään arvelematta otti hän askeleen, ja Valtterin pitkään tukkaan kävivät nuo pitkät, laihat sormet kiinni ja tekivät tehtävänsä niin taitavasti, ett’ei kukaan olisi sitä paremmin tehnyt.
Sitte talutettiin Valtteri tukasta jälleen pöydän luo. Armoa ei annettu vähintäkään.
Valtteri irvisteli suutuksissaan. – ”Minä tahdon kotia äidin ja isän tykö!” huusi hän. ”Kokeeksihan vain olen täällä.”
”No hyvä olikin, että sait kokea”, sanoi Susanna muori. ”Ole toisten tarkka ja tottelevainen, poikani, niin pääset tukistuksesta!”
Valtteri aprikoitsi. Jos tukkani keritään, saanen ehkä maistaa tuota julmaa vitsaa. Mutta mitähän jos lukisin ahkerasti?... En vitsan tähden! Minäkö vitsaa pelkäisin? En vähääkään. Mutta paha olisi jäädä tuhmaksi. Ja härkäkö olisi mielestään minua parempi! Ja Mustiko soimaisi minua! Ja muut pojatko sanoisivat minusta nauraen: tuolla tuhma Valtteri, joka ei mitään osaa! Kyllä näytän heille, että minäkin voin oppia. Huomispäivänä luen kuin mies.
Valtteri viidennen kerran pulassa.
Valtteri tahtoo olla Robinpoikana.
Susanna muori oli kelpo muija. Hän sai erittäin hyvin laiskoja poikia lukemaan. Joka kerta, kuin hän ojensi pitkät laihat sormensa Valtterin päätä kohden, kävi tämä äkkiä vallan ahkeraksi, ja kukko muni tuon tuostakin aapiskirjaan. Valtterista maistui nyt karamelli paremmalta kuin tukanhöyhennys.
Ensiksi oppi hän kirjaimet, sekä suuret että pienet. Tavaaminen veti usein suun väärään, mutta kuin Valtteri sai sievän lukupuikon, rupesi sisälukukin luistamaan. Sinä päivänä, jona hän osasi selvästi lukea kirjasta, oli Susanna muori niin mielissään, että antoi lapsille voileipää siirapin kanssa. Valtteri ei ollut koskaan ennen niin suurella mielihyvällä katsellut muorin pitkiä sormia.
Helposti oppi hän nyt aapiskirjan ja vähän katkismuksen. Joskus sai hän lupapäivinä kotonaan lukea kauniita satujakin. Valtteri huomasi nyt, ett’ei Susanna muori ollutkaan häntä huviksensa tukistanut.