Lukemisia lapsille 2

by Zacharias Topelius

Rakas Isä taivahissa, sinä, jonka ääni ei puhu meille ainoastaan virsien säveleistä, vaan myöskin linnun viserryksestä ja lähteen lirinästä ja lapsen viattomista leikeistä, anna myöskin näiden kaikkein pienimpien runolehtien lähteä ulos, Sinun nimessäsi kylvämään siemeniä Sinun valtakunnallesi.

Z. T.

[POJALLE.]

o reima, riemukas, Sä leikin kuningas. Ja heloita kuin kukka, Kuin vehmas nurmen nukka! Oo suora, vapaa vaan, Ja, niinkuin kuusi, vankka, Jonk’ kotikorpes sankka Luo pilviin nousemaan. Ja silmin kirkkahin Sa katso ihmisiin, Kuin aurink’ ilmi kulkee Ja mailmallen on julkee. Ja tosi ollos niin, Ett’ Herra katsastella Hetkellä jokaisella Voi sielus syvyyksiin. Äl’ petä ystävää, Vaan uskolliseks’ jää. Jos veljeskin sun jättää. Sä pysy järkkymättä! Oo hyvä, armeljas; Ilolla leipäs taita, Ja ällös olko saita Sä köyhää auttaissas. Oo uljas! Voiton vie Se yksin, jonka tie Käy urhotyötä kohti, Ken vaaran kestää tohtii Ei oksall’ omenaa Niin väiky ylähällä, Ett’et sä pyrkimällä Sitä vihdoin käsiis saa. Kas kotkaa, riemuiten Mi lensi ylhäällen; Vaikk’ ilmajärven selkää Se soutaa, ei se pelkää. Vaan hänkin alussaan Sun laillas oli hento, Ja nyt sen huima lento Ei mahdu maailmaan. Vaan älä lentäissäs Pois vaihda sydäntäs. Oo kerskausta vailla Ja nöyrä koivun lailla, Mi kaunis paikallaan Nöyrästi aina muistaa, Ett’ tuhansista puista Hän metsäss’ yks’ on vaan. Isääsi tottele Ja kunnioita! Se Se käy niin sujuvasti, Kun teet sen iloisasti. Ja äitis rukoilus Sull’ olkoon pyhä aivan; Palkitsee äidin vaivan Vain lapsen rakkaus. Maan päällä oppi on Suur’valta verraton; Siis kuule opettajaas. Hän valon luo sun majaas. Noudappa neuvot vaan Sa harmajalta päältä; Puu suojaa myrskysäältä Myös taimet juurellaan. Ja luota Jumalaan, Hänt’ usko ainiaan. Kun elon tyrskyt pauhaa, Sä etsi Hältä rauhaa. Sit’ ilman tyhjää työs On, riemus raukee aivan Ja usko, toivo taivaan, Hyveet ja oppi myös. Ja isänmaatas sa Hartaasti rakasta, Vaikk’ usein poljetulta Näyttääpi Suomi kulta. Sen kasva etehen, Sen elä aattehille, Ja henkes anna sille, Jos Herra sallii sen. Siis ollos riemukas, Sä leikin kuningas, Ja heloita kuin kukka, Kuin vehmas nurmen nukka. Kevääsi ihana Kesälles kukat luokoon, Syksylles heelmät tuokoon! Sen suokoon Jumala!

[TYTÖLLE.]

ä kevään lapsi virkku, Sä armas pienoinen, Niin keveä kuin sirkku Tai leivo suloinen, Sä kasva nyt, kuin koittaa Keväimen sätehet, Ja mehiläinen soittaa Ja hyppää hyttyset. Sä kasva vapahana, Sirona, siteittä, Kuin koivu solakkana Kohoopi metsässä; Hän pitkän vartalonsa Taivasta kohden luo, Juo ilmaa janohonsa, Huvia meille suo. Kas varpusta, sen kieli Vilussai visertää, Pahoittaa karvas mieli, Mut ilo viehättää. Nopeesti anteeks anna, Hitaasti vihastu, Murhetta muiden kanna, Ilosta ihastu. Sä kehrää, kudo, soita Ja laula riemuisna, Ei työ sun ihanoita Kasvojas kalvenna. Sun ulkonainen suhtas Kuitenki halvemp’ on, Mut sydän hyvä, puhdas Se kallein olkohon. Se tiedä, ett’ei luonut Saa Luoja alhaiseks, Kuin hän on tulla suonut Sun sieväks tyttöseks. Sä lemmi isänmaata, Hyvyyttä, valoa, Sä näkyville saata Ylevää, jaloa. Sä lemmi niinkuin päivä, Mi sumut haihduttaa, Kuin kevät ennättäivä, Mi kukat kasvattaa. Sä lemmi niinkuin kaste Aamulla ruohossa, Mi kuivuu päivää vasten, Mut auttaa kasvua. Maailman korskeilua Sä karta ainiaan, Se vahingoittaa sua, Sä vartu parempaan Sä oikeasta väärä Tarkasti eroita. Sull’ ylevä on määrä: Ijäinen kunnia. Hyvyys on kaunistusta Parasta laadultaan, Äl’ yhtään imarrusta Sä ota kuullaskaan. On tuoksu neilikalla Enemmän viehtävä, Ja ruusu kunnahalla On kauniimpi kuin sä. Ja jospa saanut oisit Sä loiston auringon, Ja omistaa jos voisit Tuhanten suosion, Mut sydän jos vain sulla Ois kova, katkera, Sä kuinka voisit olla, Jumalan lapsena. Sen tähden lapsi virkku, Sä armas pienoinen, Niin keveä kuin sirkku Tai leivo suloinen, Sä pysy Luojan lasna Ja kasva, kukoista, Ja tuoksu autuasna Eloa ikuista.

[KALLIS KYSYMYS.]

Tiedätkö mikä se kysymys on, joka tunkee läpi taivaan ja maan, elämän ja kuoleman? Mitkä ne sanat ovat, jotka alkavat matalan kätkyen vieressä, eivätkä syvän haudankaan partaalla vaivu, vaan kaikuvat vielä kaukana siintävässä iankaikkisuudessakin? Ne ovat ainoasti kaksi pientä sanaa, ja kuitenkin kätkevät ne elämän ja haudan salaisuuden:

Rakastatko minua?

Rakastatko minua? kysyi kerran äitisi, kuin hän kumarruksissaan istui pienen kätkyesi vieressä, katsellen sinua lempeästi loistavin silmin. Sinä et voinut vastata, sillä et tainnut puhua, mutta ehkä taisit jo hymyillen ojentaa pienet kätesi ja katsoa äitiäsi silmiin; hän ei vaatinut enempää, hän tiesi jo vastauksesi: totta ma sinua rakastan! Onnellinen äiti! Onnellinen lapsi! Ell’ei hän suloisesta hymyilystäsi olisi lukenut vastausta kysymykseensä, olisi hänen poskensa vaalenneet, sydämmensä hyytynyt, ja surusta olisi hän vaipunut kuolemaan. Mutta nyt hän tiesi mitä tahtoi tietää, nyt hän tiesi kaikki, ja kantoi sitte tyytyväisenä kaikki kärsimykset. Hän oli palkkansa saanut; vaatiko hän muuta?