Ol’ pakkanen ja paukkui jää
Ja kiilsi tähdet julki,
Ja yöllä vanhus harmaapää
Jo kuoloon silmäns’ sulki,
Ja kellot sanoi: pim pam pa,
Ja Aik’ ol’ itse pappina,
Yövahti myötä kulki. Ja suku juhlasaatossa
Vei hautaan vainaajansa,
Ja joulupukki harsoa
Se kantoi sarvessansa,
Ja tähtipojat huokasi,
Ja almanakka nyyhkytti,
Löi kello tornissansa. Juur yö kuin joutui puolehen,
Niin nähtiin ihme kyllä:
Hangella seisoi poikanen
Ja talvitakki yllä.
Hän, kuusta äsken hypännyt,
Jo kirkui: ”Täällä olen nyt
Isäni perinnöllä.” Mut joulupukki kiukkuhun
Se siitä ärtyi vainen.
Ja kiljui: ”Pusken, tapan sun,
Itikka, talviainen!”
Mut aika huus: ”Seis, maltiton!
Hän nuorin lapsen’ lapsi on;
Saa nähdä, minkä lainen.” Niin vanha vuosi hiljaittain
Vierähti vaivaloinen,
Ja yhtä pian kiiruhtain
Jo sijaan riensi toinen;
Onk’ iloinen vai iloton,
Ei kukaan tiedä, varma on
Ett’ on se toisenmoinen. Hän lempeä ja voimakas
Jo saapui, meit’ on lässä.
Uus aika nuori, toimekas
Se meilt’ on kysymässä:
Jos Jumalan ja isänmaan
Puolesta työmme ainiaan
Täytämme elämässä. Laps armas elon keväässä,
Sä kukka nurmikolla,
Suojassa Herran pysy sä,
Niin sun on hyvä olla.
Sä kasva, nouse kunnossa,
Ja ruumiin, sielun voimassa
Jumalan suosiolla. Sä edisty ja vihannoi
Kuin vesa koivun tuoreen.
Jumalan armon aamun koi
Siunatkoon voimas nuoren.
Sä raitisna ja vahvana
Lujasti itses juurruta
Sun maasi perusvuoreen.

[LUONNON SALAISUUS.]

Oli kerran poika, jonka nimi oli Tahvo Metsänen, ja hänellä oli sisar, nimeltä Ester. Heidän isänsä oli uutisasukas, joka oli pellon raivannut keskelle korpea, siitä syystä oli hänen nimensä Metsänen, ja heidän äitinsä oli hyväntahtoinen eukko, jolla oli hoidettavana kaksi lehmää, kaksi vasikkaa, kaksi vuohta, kaksi porsasta ja kaksi lasta; vieläpä hevonen, koira ja kissa; siinä kaikki, mitä hänestä tiedän. Muutoin oli metsässä melkein yhtä paljo haltioita kuin oraviakin, joka on kummallista ja harvinaista meidän aikanamme, mutta uutisasukkaiden mielestä tämä oli aivan niin kuin olla pitikin.

Lapset auttoivat isäänsä ja äitiänsä pitkin talvea; heillä ei tosiaankaan ollut aikaa laiskistella. Tahvo osasi kiskoa havun-oksia, juottaa hevosta ja kantaa puita tupaan. Ester lakasi tuvan lattiaa, pesi pataa, karttasi villoja ja syötti lehmiä sekä porsaita.

Nyt oli kevät, ja elukat olivat ensi kertaa päästettävät metsään. Tämäpä vasta lystiä oli! ”Tähti” niminen lehmä astua lönkitteli niin, että kello kaulassa kilisi; vasikat tanssivat häntä sojossa, ja vuohet tulla harppasivat, niin että parta leuassa tutisi. Mutta Tahvo ja Ester nauroivat niin, että heidän täytyi ottaa kiinni veräjän pylväästä.

”Tuoss’ on teille leipä, juustopala ja neljä silakkaa”, sanoi äiti. ”Ajakaa nyt lehmät kauniisti laitumelle ja tuokaa ne illaksi kotiin; vuohet kyllä seuraavat kellon ääntä.”

Ei sitä tarvinnut sanoa kahta kertaa Tahvolle ja Esterille. Pieni eväspussi otettiin selkään ja niin lähdettiin ulos aamulla melkein yhtä iloisina kuin vasikat, eikä sinä päivänä suinkaan puuttunut vasikantanssia. Lumi oli sulanut niityiltä ja pelloilta, mutta jäljellä oli sitä vielä valkoisina täplinä metsärinteiden pohjoispuolilla. Linnut lauloivat joka oksalla, ja viheriä ruoho ja ensimäiset sinivuokot pilkistelivät syksyn lakastuneiden lehtien alta, jotka keltaisina, punaisina ja ruskeina täyttivät kaikkialla koivumetsän.

Tahvo ja Ester olivat ihmeen iloisia. Heistä näytti kaikki iloiselta ja hymyilevältä heidän ympärillänsä. Puut muka nyykyttivät päitänsä heille, linnut lauloivat varta vasten heille, vihanta nurmi kutsui heitä istumaan, kivetkin ne katselivat heitä harmain silmin ja sammalisin kulmakarvoin. Tuulella oli heille jotakin sanomista; pilvet katselivat alas heihin; puro metsässä pyysi heitä kuuntelemaan iloista lirinäänsä; hyttyset olivat tanssivinansa heille; orava, joka kiipesi ylös korkeaan kuuseen, tahtoi kaikin mokomin näyttää heille konstejansa. Päivä paistoi niin kirkkaasti metsässä, aivan kuin olisi se ollut luotu juuri heitä varten, ja sinisen ilman kautta katseli heitä erinomaisen lempeästi kevät-aurinko, niinkuin olisi itse Jumala äärettömässä hyvyydessänsä katsellut heitä ja sanonut: ”Rakkaat, pienet lapset, jos vain tietäisitte, kuinka teitä rakastan!”

Metsässä oli vuori, vuoressa oli rotko ja rotkossa asui haltia, nimeltä Harmaaparta. Tämä oli kovin kummallinen haltia. Hän oli istunut vuoressa maailman alusta asti ja oli käynyt harmaapäiseksi kuin ampiaispesä pelkästä alituisesta tutkimisesta. Hän tiesi kaikki, ja taisi kaikki, mitä vain ihmiset tietävät ja taitavat, sillä Harmaaparta oli hyvin oppinut haltia, joka luki kirjoja ja mietti mistä syystä kaikki oli maailmassa niin eikä toisin. Harmaaparta kuuli ruohon kasvamisen ja tiesi kaikki eläinten, kasvien ja kansakuntain nimet. Hän olisi ollut aivan täysin oppinut, mutta pikkuruisen puuttui häneltä vielä: hän, näet, ei vielä ollut lukenut taivaan tähtiä eikä santaa meren rannalta, eikä mitannut ijankaikkisuuden pituutta, leveyttä ja syvyyttä. Tätä oli Harmaaparta juuri miettimässä, kaivellen vanhaa haavanlehteä, kuin lapset saapuivat rotkon suulle.