Lukemisia lapsille 2

by Zacharias Topelius

Metsä ei milloinkaan heistä näyttänyt niin viheriältä, taivas ei milloinkaan ollut niin sininen eikä linnut milloinkaan laulaneet niin kauniisti. Jokainen eläin osasi puhua, jokainen puu taisi nähdä, jokainen kivi heitä ymmärsi. Heistä näytti, kuin Jumala olisi kirjoittanut kaksi suurta, kaunista pyhää Raamattua ihmisille. Toiseen on hän kirjoittanut ilmoitetun sanansa, kymmenet käskynsä ja pyhän evankeliuminsa Herrastamme Kristuksesta ja ijankaikkisesta elämästä. Toiseen raamattuun, joka on meillä avattuna Jumalan suuressa luonnossa, on hän kirjoittanut joka lehteen kaikkivaltiaisuutensa, viisautensa ja ijankaikkisen hyvyytensä, jos me vain ymmärrämme sitä lukea. Mutta sitä ei haltia Harmaaparta ymmärtänyt, ja sentähden hänestä tuli siili. Harmillista onkin, kuin etsii jotakin asiaa monta tuhatta vuotta, ja äkkiä tulee paimenpoika ja löytää sen niinkuin puolan metsästä. Mutta maailmassa on niin, että pienet lapset näkevät Jumalan. Ja vaikka he eivät voi käsittää luonnon salaisuutta, tuntevat he sen kuitenkin sydämmessänsä, eikä luonnon salaisuus olekaan muuta, kuin että Jumala on meissä kaikki kaikissa.

[KUN RUUSUILLA MAATAAN.]

Satu

Olipa kerran sisar ynnä veli, He muutoin kyllä taitavasti eli, Kaks seikkaa heist’ ei ollut mielehen: Työnteko, siivo totteleminen. He, Frans ja Mimmi, yhä aika lailla Vain jouten juoksi metsissä ja mailla, Ja nukkumaan kuin vihdoin väsyivät, Uusista leikeist’ unta näkivät. Täm’ ei käy laatuun, sanoi heille äiti, Ja aivan samaa isä myöskin väitti: Ei, rakkaat lapset, täm’ ei laatuun käy; Teiss’ yhtään elon vakavuutt’ ei näy. Ja pienet lapset pannaan kouluun oppiin, Älyä saamaan tyhjiin aivokoppiin. – Siis Frans ja Mimmi kouluun pantihin; Tietysti meno oitis muuttuikin. Paikallaan olo tuntui vaikealta, Ja läksyt – hyi, ne maistoi haikealta! Ja sitte tarttui koulusairaus, Ja lääkkeeks joutui pikku tukistus. Koulussa oli lupapäivä kerran. Saammeks soutaa, isä, hiukan verran? No saatte; se vaan pitää tietämän, Kotona olkaa kello seitsemän. Niin kyllä, kyllä! Siitä ilo nousi: Mustikkasaareen sievästi he sousi. Ah, kuinka maistoi kauniit mustikat! Ah, kuin he söivät, kuin he juoksivat! Mansikkasaareen tahdommeko soutaa? Se lähell’ on. Ei, emme taida joutaa! Niin punaisna ne hohtaa, näethän, Eik’ kello varmaan ole seitsemän. No, niinpä sousivat he sinne vielä, Ja voi kuin hauskaa, hupaist’ oli siellä! Mut Muurainsaari! Ah, kuin keltaiset, Somasti loistaa suuret muuraimet! Mut isä kielsi. – Ah niin, isä kyllä Lepyttää täytyy sitte hyväilyllä. Pianpa tuonne veneen käännällän, Viel’ eihän liene kello seitsemän. Ja Muurainsaareen soutamahan lähtiin, Siell’ oikein paljo muuraimia nähtiin, Ja mielin määrin näitä herkkujans’ Nyt ahmaeli Mimmi sekä Frans. Jo vihdoin lapset saivat kylläisiksi. Nyt mennään kotiin. – Mennään! Mutta miksi Ei mentäis tuohon likisaarehen, Se ruusuist’ onpi aivan punainen! Ah, pian saareen juoksis meidän vene! Viivymme kauan, emme sinne mene! No hetkiseks vain, pikimmältähän! Vakuutan, kello ei oo seitsemän. Siis hetkiseks! He soutamista jatkaa, On Ruususaareen melkoisesti matkaa. He saapui saareen. Ah, kuin suloinen Levisi tuoksu, kaikki hurmaten! Millaiset ruusut! Nyt on poimimista! Vaan mik’ on kaunein noista tuhansista? Tää tässä. Ei, mut etäämpänä tuo, Se kaunihin on, mennäänpäs sen luo! Niin kului ilta. Verhonsa yö heitti Ja maat ja vedet hämärähän peitti. Nyt vasta lapset näytti pelkäävän, On kello varmaan yli seitsemän. Nyt nousi riita: kenen syy on tässä? Järvelle mennä ei voi pimeässä. Ei mitään tupaa eikä vuodetta, Ol’ lasten olo tuiki tukala. He itkivät: voi äitiä ja isää, Ne vartoo meitä! Mutta yö se lisää Ylt’ ympärinsä synkkää peitettään, Niin ett’ ei näe silmä kättäkään. Ja sylitysten siihen he nyt taipui, Kunnekka itkuun, viluhun he vaipui. He ruusustohon vihdoin nukkuivat, Ja kauan, kauan uinui molemmat. Kuin lapset heräs, loisti aurinkoinen Ylhäällä. Tuntui niinkuin oudonmoinen Ois näky ollut. Missä olemme? Jumalan kiitos, yö on ohitse! Nyt joutuin kotiin! Soutamahan lähtiin. He viipyi kauan, vaan kuin viimein nähtiin Kotoinen ranta, ihme ilmeinen! Se eihän ennen ollut semmoinen. On silta, portaat toisin rakennettu. On käytävätki toisin hiekoitettu. Puut suuremmat ja toiset lahoneet. Olemme raukat varmaan eksyneet. Ei, – tuoss’ on kivi, jolta ongitimme, Ja tuoss’ on ranta, jossa uiskelimme. Mennäänpäs vielä! Ja he kulkivat, Mut yhä näkyi seikat oudommat. Syreenimaja tuoss’ on tuoksuvainen. Kaks vanhust’ istuu siinä, mies ja nainen. Heit’ ennen ei he olleet nähneetkään. Heit’ tervehtivät lapset hämillään. Ket’ etsitte? ne sanat ukko lisää. – Me haeksimme äitiä ja isää. – Mi nimenne? – Frans minun nimen’ on. – Ja minun Mimmi. – Ihme verraton! Frans! Mimmi! nehän nimet lapsiemme, Jotk’ aikaa sitte hukkui suruksemme. He erään’ iltan’ astui venheesen, Eik’ enää tulleet kotiin jällehen. Me emme hukkuneet. Me harhailimme, Menimme Ruususaareen, viivähdimme. – Vai Ruususaareen? Kumma kuitenkin, Lapsemme oisko tulleet takaisin! Sen kuultuansa ihmetteli lapset: Mitähän, jos nuo vanhat harmaahapset Ois isä, äiti, joita eilen me Viimeksi näimme lähtiessämme! Nyt syliinsä he toinen toisens’ sulki Ja mainittihin rakkaat nimet julki. Kuin syleilleet kaikk’ oli toisiaan, Jo virkkoi isä täten suruissaan: Laps raukat, Ruususaarell’ ootte maanneet, Petollist’ unta ruusuin päällä saaneet; Lumottu on se saari. Hetkessä On vuosi siellä loppuun rientävä. Kakskymment’ tiimaa siellä kulutitte Unessa, leikiss’ ajan tuhlasitte, Te ette menneet eilispäivänä, Siit’ on jo vuotta kaksikymmentä. Niin kauanko? Ja nyt he vasta näki, Min muutoksen se aika heissä teki. Frans ijältään nyt kolmekymmentä, Seitsemän kolmatt’ oli Mimmillä. Nuoruuden kevät, ihanainen aika, Niin oli heiltä hälvennyt kuin taika. Mit’ oppivat? Ei muuta laisinkaan Kuin mitä unessa ja leikiss’ opitaan. Muut toverit, jotk’ ahkerat ol’ olleet, Ol’ edistyneet, taitaviksi tulleet. Frans parka ties vain heikot alkehet, Ja Mimmi tunsi tuskin kirjaimet. Siis täytyi heidän vasta vanhoillansa Kuin pikku lasten alkaa uudestansa, Ennenkuin Frans ol’ ylioppilas, Hän ol’ jo neljäkymmen-vuotias. Kuin Mimmi vihdoin oppi lukemahan Ja ompelemaan, niinkuin tarvitahan, Ken kerran aikoo tulla rouvaksi, Seitsemänneljättä tul’ ijäksi. Ja kuin he tahtoi nuorra notkutella. Kuin muutkin leikkiä ja lauleskella, Niin harmaat hapset valui otsallen, Ne näkyivät jo kaukaa katsoen. Frans pyrki, vaan ei päässyt tuomariksi, Pääs kirjuriks ja yltyi juomariksi; Mut Mimmi parka oli harmissaan Elonsa iltaan asti yksin vaan. Niin heille kävi, kuten ootte nähneet, Kosk’ ei he totelleet, ei työtä tehneet. Ja niin se käypi jokaiselle, ken Käy makaamahan nuorra ruusuillen. Ei opi se, ken huvia vain muistaa: Häneltä vuodet hetken lailla luistaa; Ennenkuin huomaa ajan vierevän, On elon kello lyönyt seitsemän.

Adalminan helmi.

[ADALMINAN HELMI.]

Oli kerran kuningas ja kuningatar, joilla oli pieni tyttö, ja koska hän oli kuninkaan tytär, niin nimitettiin häntä prinsessaksi. Hän oli Adalmina nimeltään ja vanhempiensa ainoa lapsi. Sen vuoksi he hänestä pitivät niin paljon, melkeinpä liiaksikin, sillä Jumala ei suvaitse, että ketään rakastetaan epäjumalan tavalla. Silloin unhotetaan, mitä katkismuksessa sanotaan, että pitää rakastaman Jumalata kaikesta sydämmestä ja kaikesta sielusta. Kun Adalmina prinsessa kastettiin, oli sinne kummiksi kutsuttu kaksi hyvää haltiatarta, toinen punainen, toinen sininen; semmoinen on tapa satujen kuninkailla. Ja nuo molemmat hyvät haltiattaret eivät myöskään unhottaneet antamatta pikku-prinsessalle kumpikin kumminlahjaansa. Punainen haltiatar antoi hänelle suuren puhtaan helmen, niin verrattoman kauniin, ett’ei sen vertaista ole ikinä nähty, ja sitä seurasi vielä kolme kelpo lahjaa. ”Tiedä se,” sanoi haltiatar, ”niin kauan, kuin Adalmina kantaa helmeä tykönänsä, pitää hänen päivä päivältä tuleman yhä kauniimmaksi, yhä rikkaammaksi ja yhä älykkäämmäksi. Mutta jos hän helmensä kadottaa, silloin hän auttamattomasti samalla kadottaa ne kolme lahjaansa: kauneutensa, rikkautensa ja älynsä. Niitä hän ei saa takaisin ennen, kuin on jälleen saanut helmensä.”

Niin se oli. Sininen haltiatar sanoi: ”Adalmina on saanut kolme niin suurta lahjaa, että moni ei mitään suurempaa haluaisi maailmassa. Vielä on kuitenkin yksi lahja, joka on kaikkein paras, ja sen annan minä Adalminalle, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla. Niin kauan kuin prinsessalla on helmensä ja ne kolme lahjaa, niin kauaa ei minun lahjallani ole laisinkaan voimaa. Mutta jos hän kadottaa helmensä, kauneutensa, rikkautensa ja älynsä, niin saa hän palkkioksi minulta neljännen lahjan, ja se on nöyrä sydän. Niin on, näet, sen asian.” – Ja samassa nyökäyttivät molemmat haltiattaret jäähyväsiä ja katosivat kuin kaksi poutapilveä siniseltä kesätaivaalta.

Kuningas ja kuningatar olivat hyvin mielissänsä, He ajattelivat itseksensä: ”kunhan vain pikku prinsessamme tulee kauniiksi, rikkaaksi ja älykkääksi, niin on yhtä kaikki, millainen hänen sydämmensä on. Me kyllä pidämme huolen hänen helmestänsä, ja siten voi hän olla ilmankin tuon sinisen haltiattaren halpaa lahjaa. Punainen haltiatar sepä totta paremmin tiesi, mitä prinsessan kaltainen tarvitsee! Hänen lahjansa olivat kuninkaallisia lahjoja, vaan tuo sininen haltiatar oli oikein saita, se täytyy sanoa; hän antoi lapsi-hyvälle armolahjan, aivan niinkuin kerjäläistytölle maantien varrella heitetään pennin raha.”

Nyt laitatutti kuningas kultakruunun, joka tarkallensa sopi pienen Adalminan päähän ja joka oli niin tehty, että prinsessan kasvaessa kasvoi kruunukin samassa ja sopi yhtä hyvin kuin ennen. Mutta kaikille muille oli tuo ihmeellinen kruunu joko liian suuri tai liian pieni. Kruunun yläpäässä oli huippu, ja huippuun oli helmi liitetty niin tukevasti ja lujasti, että sen oli mahdoton siitä pudota.