Samassa kävi tuima talvituuli kahteen korkeaan aivan lähellä olevaan honkaan, ja niiden pimeissä latvoissa syntyi kova kohina, ja lapset kuulivat kohinassa kummallisia sanoja.
”Seisotko vielä, Rutimo veikkoni?” sanoi toinen hongista.
”Seisonpa niinkin”, sanoi toinen; ”mutta miten on sinun laitas, veikko Pilviparta?”
”Rupeen vanhaksi käymään”, vastasi Pilviparta. ”Tuuli taittoi oksan latvastani.”
”Olethan lapsi vain minun rinnallani”, sanoi Rutimo honka. ”Vain kolmensadan viidenkymmenen vuoden vanha, ja minä jo olen täyttänyt kolmesataa kahdeksanyhdeksättä. Lapsi vain! Lapsi vain!”
”Nyt palajaa myrsky takaisin”, sanoi Pilviparta honka. ”Paras on, että laulamme pikkusen, niin on oksillani jotain miettimistä.”
Ja niin rupesivat he laulamaan myrskyssä:
Syvään maan
Sisustaan,
Kauas aikain hämärään
Juuret käy,
Niit’ ei näy
Myrskyt saavan järkkymään.
Talvi entää,
Kesä kanssa,
Vuodet lentää
Lentoansa,
Ihminen
Alkuns’ saapi,
Katoaapi,
Mepä sentään
Seisomme.
Ihmis-lapsi,
Tukevaksi,
Kuin me, suureks
Kasva vain,
Perustain
Vuoriin juures.
Kasva näin
Rohkeasti
Pilviin päin,
Tähtiin asti;
Nosta pääsi korkeellen,
Ninkuin mekin, taivaasen.
”Haastelkaammepa nyt ihmislasten kanssa”, mörähti Rutimo honka.
”Mitähän ne nyt mielivät sanoa”, sanoi Sylvesteri.