Onneksi heräsi Joonas ja näki ihmeeksensä kaukana selällä pienen keikkuvan kaukalon ja parkuvan pojan. Hidas liikkeissään oli tuo vanha, hyväntahtoinen Joonas, mutta kyllä nyt äkkiä jalat löytyivät: hän juoksi rantaan, töyttäsi veneen vesille ja souti Valtterin jäljestä niin, että airot rotisivat. Valtteri huomasi hänen ja rohkaistui jälleen. – ”Luuletko minun pelkäävän!” sanoi hän ja nousi ylpeästi seisalleen kaukaloon. Mutta tätä ei kaukalo kestänyt, se kaatui samassa, ja Valtteri putosi päistikkaa järveen.
”Ei hurjempata poikaa!” huudahti Joonas ja souti niin ankarasti, että toinen airo katkesi. Samassa joutui hän paikalle, tarttui Valterin tukkaan ja nosti hänen veneensen. ”Uh”, sanoi Valtteri, kuin pääsi ahventen valtakunnasta.
”Pelasta Lunkentus! Pelasta Lunkentus!” huusi hän ensimmäiseksi, suu vielä täynnä vettä. Vesi valui hänen vaatteistansa ja saappaat äänsivät sipp, sipp, kuin hän jalkojansa liikutteli.
”Mitä minä huolin Lunkentuksesta!” ilveili Joonas, puoleksi mielissään, puoleksi vihoissaan, ja nyt hän meloi venettä yhdellä airolla rantaan takaisin.
Täällä syntyi meteli. Isä torui, äiti itki, Lotta nyyhki, Leena päivitteli ja Joonas häpesi. Valtteri itse ei vähintäkään peljännyt, kuin tunsi seisovansa maalla jälleen, ja arveli, ett’ei tuo vaarallista ollut, kyllä hän uida taisi.
”Niin kyllä, kädet pohjassa”, nauroi Joonas.
”En tuntenut mitään pohjaa”, sanoi Valtteri ylpeästi. ”Jos olisit antanut minun olla rauhassa, olisin uinut rantaan.”
”Mutta mistä nyt äkkiä saamme kuivia vaatteita?” sanoi äiti. ”Lotta, juokse kalastajan tuvalle ja pyydä lainaksi lasten vaatteita!”
Lotta meni ja palasi hetken kuluttua. – ”Heillä on vain pieni poika ja isonlainen tyttö”, sanoi hän. ”Tässä on tytön paita ja raitainen pyhähame sekä sukat ja kengät.”
”Täytyykö minun käydä tytön vaatteissa?” kysyi Valtteri.