|
Heleä lammin jää, Sä kaunis, kirkas kuvastin, Jonk’ äsken myrsky-sää Rajaten nosti kuohuihin, Laps’ etelän sun mahtias Ei tunne eikä riemujas, Sä vieno, Sä lieno, Sä hieno pinta hopeinen, Mi helkyt Ja välkyt, Meit’ ilmaan vietellen! Mit’ on, vaikk’ kukkanen On hankeen käynyt nukkumaan, Ja mets’ on huurteinen Ja lumivaippa peittää maan! Miel’ uljas, leikki viaton Sun jäälläs liiton tehnyt on Niin, täällä Mä jäällä Nyt säällä kirkkaall’ liukuilen, Ja mieli Ja kieli On vilpas, iloinen. Ja jalka teräkseen, Ilolla, posket punottain, Nyt määrään kaukaiseen Mä tuulen lailla lennän vain. Ja matkaltani palajan Taas kotiin, äidin helmahan, Ja luotan Ja vuotan Taas tuota kevätt’ ihanaa, Kun läikkyy Ja väikkyy Vapaina järvet, maa. |
[VERNA ROOSA.]
|
Mä tunsin Verna Roosan, mä. Hän oli sievä tyttönen, Kuin lintu oksall’ iloinen, Kuin kevätpäivä lempeä. Hän välist’ ylväs, raivokas. Ja poikia hän toisinaan Kätehen pisti neulallaan; Mut muutoin hellä, laupias. Hän kerran juoksi hatutta, Ja käsineittä, kengittä, Ja sukitta ja siteittä, Tapaillen kevään perhoja. Ja Verna Roosa iloitsi, Kun kevät hehkui tuoksuineen, Ja koivu pitkin hapsineen Kasteessa aamun kiilteli. Ja linnut lauloi iloiten, Ja käki kukkui helkytti Ja joskus kukko kajahti Pihalla kovin kiekuen. Ja ruohot, kukat kasvoivat Niityllä päivän paisteessa, Ja perhot niiden latvoissa Niin ihanasti nuokkuivat. Ei kumma, niissä oloissa, Jos Verna Roosa päähineet Ja käsineet ja jalkineet Unohti, juoksi vapaana. Niin kukat virkki: kuulepa Sä, Verna Roosa, tule vaan Kukaksi sieväks olemaan! Hän sanoi: Suokoon Jumala! Samassa tuuli käännähti, Ja Verna Roosa jaloistaan Jo alkoi niittyyn juurtumaan, Ja tarttui kenttään lujasti. Ja lehdet, haarat versoivat Jo Verna Roosan latvassa, Kahdesta punaposkesta Muodostui ruusut ihanat. Ja neulat kaulaliinassa Ne tuli koviks piikeiksi, Kun perhot luona ilvehti, He tuta saivat pistoja. Mut perhot hymyilivät vaan, Ja kevätsää ja kukkaset Olivat kovin riemuiset, Kun hän jäi omaks niittymaan. Niin kävi Verna Roosallen, Kun käsineittä, kengittä Ja avopäin juoks niityllä. Se ei käy laatuun tytöllen. Hän lumottuna vieläkin Samalla niityll’ ainiaan On kiintyneenä jaloistaan. Näin hänet siellä eilenkin. Mut kunhan täst’ees tyttönen Käy käsineittä, kengittä Ja avopäisnä niityllä, Ja tuuli silloin käännäksen, Niin taas se tyttö vuorostaan Muuttuupi silloin ruusuksi, Ja Verna Roosa vapaaksi Jo pääsee lumouksestaan. Niin vaarallista tyttöjen On hatutta ja harsotta. Ja kengittä ja kintaitta Parissa juosta perhojen. Mut ennen niin, kuin korskana, Kintaineen, päivänvarjoineen Kuhnailla aina itsekseen, Kun lapset telmää iloisna. Ennemmin niin, kuin mieleltään Pöyhkeenä, mutt’ ei iloisna, Sipsuttaa koristuksissa Sivulla jonkun pöllöpään. Ennemmin kukaks nurmellen, Kuin Verna Roosa, ystäväin, Paljasna jalat, avopäin, Mut vapaa, raitis, iloinen. |
[VALVAAN KYNÄ.]
|
Ylhäällä lintu ilman halki lentää. Se joutsenkuningatar on, mi siellä Päin pohjolata valkosiivin entää, Ylitse kumpuin, laaksoin ilomiellä. Siell’ ukkospilven kohdalla hän päilyy, Kuin aamunkoite kirkkahana aivan, Keveenä ilman ulapalla häilyy Kuin sumun yli väikkyy tähdet taivaan. Hän maahan katsoo alas ihmistoimiin: Kaikk’ kärsii, toivoo, puuhailee ja häärää. Kaikk’ ylös katsoo, josta apu voimiin Lähtee, ja Häneen, joka juoksun määrää. Ken olet pilvess’ ilme ihanainen? Oletko päivän säde, armasna mi loistat? Oletko taivaan valo armahainen, Mi tumman pilven synkeyden poistat? Ei. Olet Valvas, sadun kaunokainen Ja joutsenien sulo kuningatar. Sä ylistystä Luojan laulat vainen Ja olet kaikkivallan palveljatar. Hän loi sun taivaan sinest’, aamun koista, Hän verhosi sun valkosiivin somin, Ett’ oisit luonnon kaikist’ olennoista Ylevin, puhtain, kaunein, viattomin. Mitenkä siipes pilviin kantaa voisi, Jos tomu maan sua vetäis alahalle? Jos omaa kunniatas laulus soisi, Tekisit uhkaa silloin korkeimmalle. Mut kaikki loistos onkin heijastusta Jumalan kirkkaudesta; voimas aivan On kaikkivallan hyvää lahjoitusta, Hän antimillaan täyttää maan ja taivaan. Viivähdä, Valvas, ilme ihanainen, Opeta meitä, että ilonamme Korkeimman palvelus ois täällä vainen, Ja ain’ ois valo hengen verhonamme! Niityllä tuolla joutsenenpa alla Poikanen pieni valkotukka juoksi, Hän huvitteli kukkain poiminnalla, Ja perhoin jälkeen iloisesti juoksi. On riemu hällä, läksynsä hän taitaa Säntilleen kaikki, sanoi opettaja, Hän pitkin hypyin harppaelee maita. Miss’ onkaan nuoren riemastuksen raja? Heleijaa! Missä näki puron, ojan, Sen poikki poika loikki innossahan. Ja missä metsän korkein puu, niin pojan Sen latvaan täytyi nousta kiikkumahan. Kah mitäs tämä? Pilven reunuelta. Valkoinen sulka alas liipottaapi, Se lahja ylhäält’ ilman joutsenelta, Keskelle kukkain nyt se suikahtaapi. Niin kaunis sulka, ja niin valkoinenki, Niin pehmyt, sievä, oikein harvinaista. Mä hyvän kynän kohta tarvitsenki, Kun kirjoittamist’ on niin monellaista. Takkinsa alle hän nyt sulan kätki. Taas saaliineen hän juoksi riemuisasti. Kun solui päivä, joutui iltahetki, Hän kotiin riensi, nukkui makeasti. Yö kuluu; aamu koittaa; nukkumasta Jo herää poika; aut’ ei uinaella. Vaikk’ kevään tuoksu henkii ikkunasta, Hän sisäll’ istuu, täytyy kirjoitella. Kirjoituskaava esiin, ja sen mukaan Hän konstikkaita mutkia nyt laatii, Mut silmänsä ei niihin ihastukaan, Ja mieli luonnon ihanuuteen vaatii. Ja joutsenenpa sulka mieleen johtui. No malta, sitä paikalla mä koitan, Ja sillä – hän nyt lapsekkaasti lohtui – Mä kaavan mukaan laadin koukeroitan’. Nyt on se vuoltu; kastettu myös läkkiin. Nyt alkaa työ. Vaan mitä? Uneksiiko? Unessa käynti kohtasiko äkkiin? Unohtain itsens poika haaveksiiko? Hän kirjoittaa, ja kynä joutuin mennen Sipsuttaa sievään sivun pitkän täyteen. Sen laatuist’ ei hän kirjoittanut ennen. Opettajalle veiskö moisen näytteen? Ei kirjoita hän kaavan renkuloita, On toisen moinen kirjoituksen laatu. Hän kirjaimista luopi olennoita, Jokaiseen niistä elo, henk’ on saatu. Silmissä pojan kirjaimet nyt tanssaa Kuin kuninkaat ja keijot kruunupäiset, Kuin urhot aseiss’, immet loistossansa, Kuin ilmattaret ylhääll’ leikkiväiset. Ja ikkunoista kevään tuoksu huokuu, Ja kevään tuuli sisään liiteleepi, Ja kukkaset niin ihanasti nuokkuu, Ja lintuin laulu hellin helkkyileepi. Ja poikanen se istui teki työtään Hämillä, iloisna ja ihmeissänsä. Vois istua hän päivät pitkät myötään, Mut kaavan moist’ ei tule kirjelmänsä. Jo pitkät sivut häll’ on katsomista Satuja kauniit’, ihanoita aivan Perhoista kevään, kummun kukkasista, Tähdistä ylhäält’, enkeleistä taivaan. Hän katsoo, lukee, nauraa itkeissänsä, Kun juuri itkee, kas hän nauraa jälleen. Hän lukee taas, eik’ usko silmiänsä, Käsittämätönt’ on tää taika hällen. Lumottu onko poikanen vai kynä? Nuo sadut syntyi aavistuksen mukaan Ikäänkuin ne ois ennen tiedettynä, Vaikk’ ei niit’ ollut kertonut vaan kukaan. Jo pojan luo tul’ opettaja hyvä. Hän hämmästyy tuon kirjoituksen suhteen. Katseensa tuima koht’ on lieventyvä. Jokohan saapi työstään poika nuhteen. Ah suokaa anteeks, rakas opettaja, Kaavasta kirjoittaa ol’ aie mulla, Vaan mua kohtas noituus – sekoittaja, En voinut muuta, sadut tahtoi tulla. Hymyillen opettaja: kynäs kyllä On oiva. Sulle Valvas luultavasti Joutsenten ruhtinatar lentelyllä Ollessaan lahjoitti sen suopeasti. Kun kevät kaikki pukee, verhottaapi, Ja lapset liehuu kilvan leikissänsä, Välistä Valvas sulan pudottaapi Suurista valkoisista siivistänsä. Se sulka lumott’ on, ken kirjoittaapi Kynällä sillä, hänpä tietämättä Numerot, kaavat, säännöt unhottaapi, Mut sadut, runot syntyy empimättä. Minäkin piennä löysin kaunokaisen Siivestä Valvaan kirvonnehen kynän, Niin hienon, pehmeän, sun kynäs laisen, Ja sadut selvät näin mä ilmestyvän. Vaan kynä kului, hukkui vahingossa, Mä hanhen sulist’ etsin saman moista, Valitsin paljon, mut en kynää, jossa Ois sama tenho, löynnyt enään toista. Kirjoitin numeroita tuhat määrin, Mä luvin latinat, toin tieteet julki, Mut runovirta kuivui pohjin, äärin, Ja sadun mailma mulle ovens sulki. Kas niin on rakas poika asiamme, Täytyyhän tuta elon vakaisuutta. Vaan kun me vaivan suota talustamme, Tuo lapsuutemme satu rattoisuutta. Nuoruuden lähde raitisna kun päilyy, Se kuivat aavat kankahatkin juottaa. Sen vihannuus myös syksysäällä säilyy, Se talvellakin kevättuoksun tuottaa. Siis ollos viisas! Vastuksissa aina Sä kätke aartees sitä syvemmällen. On hellin hoidettava taivaan laina. Ken tuhlaa sen, hän ei saa koskaan jällen. Nää sanat poika ihmetellen kuuli, Hän opettajan neuvon otti varteen. Hän pöydänlaatikossa parhain luuli Säilyvän Valvaan lahjoittaman aarteen. Niin kului sitte pääksyttäisin päivät, Ja viikot, kuut ja vuosikaudet vieri. Jo uudet aatteet pojan päähän jäivät, Jo uudet tunteet sydämmessä kieri. Taas kohtas hänet vanha opettaja. Noin kasvanut? Sä ootko poika sama? Iloitsen, kosk’ oot tieteen harrastaja, Vaan miss’ on kynä, Valvaan lahjoittama? Niin kynä? vastas verkkaan nuorukainen, Se muistaakseni oli laatikossa. – Ja sitte? Sano miss’ on kynä vainen? – Sen ilmapyssyks laadin vahingossa. – Voi tuhlasitko siten lahjan taivaan? – No onhan teräskynää monta mulla, Ja hanhen sulat yhtä kauniit aivan, Viel’ uusi kynä ilmasta vois tulla. Nyt vait ol’ opettaja, murhemielin He yhdess’ astui niityn äärtä myöten, Ja kevään linnut lauloi sulokielin, Ja perhot kieppui leikkiänsä lyöden. Siell’ ukkospilven kohdalla taas päilyy Valkoinen joutsen kirkkahana aivan, Keveenä ilman ulapalla häilyy, Kuin sumun yli väikkyy tähdet taivaan. Hän Valvas, sadun haltiatar, siellä Ylhäällä loistaa kaukaa tultuansa, Mut turhaan vartoo kynää nuorukainen, Häll’ onhan hanhen sulka omanansa. |
[SAMPO LAPPALAINEN.]
Olipa kerran lappalais-ukko ja lappalais-ämmä. Tiedätkös, mitä nämä ovat?
Lappalaiset ovat kansa, joka asuu Pohjan perillä, pohjoisempana kuin ruotsalaiset, ruijalaiset ja suomalaiset. Siellä, jossa emme näe yhtäkään peltoa, emmekä kelpo metsää, emmekä säännöllisesti rakennettua huonetta, vaan suuria autioita rämeitä ja korkeita vuoren harjanteita ja pieniä kotia, joihin pääsee vain pienestä aukosta konttaamalla, siellä asuvat lappalaiset. Heidän maansa on kummallinen maa. Toinen puoli vuotta siellä on alinomaa aivan valoisa, kun ei aurinko koskaan keskikesällä laske; toinen puoli vuotta taas siellä on alati ihan pimeä, niin että tähdet tuikkivat kaiken talvipäivän. Kymmenen kuukautta joka vuosi on siellä talvi ja rekikeli, ja silloin näkee pienien lappalaisukkojen ja -ämmäin ajelevan lunta myöten pienissä veneissä, joita nimitetään pulkoiksi; eikä näitä pulkkia hevonen vedä, vaan poro. Oletko koskaan nähnyt poroa? Se on pienen, harmaan hevosen kokoinen, vaikk’ei muutoin hevosen näköinen; sillä on suuret, monihaaraiset sarvet ja matalampi kaula ja pieni kaunis pää, jossa kiiluvat suuret, kirkkaat silmät; se juoksee kuni pyry-ilma yli vuorten ja mäkien, ja silloin sen kaviot kalisevat. Silloin on lappalaisukko mielissään, kuin hän pulkassa istuu; soisi mielellään, että kaiken vuoden ajan olisi yhtä hyvä rekikeli.
Olipa, niinkuin jo sanoimme, muinoin lappalaisukko ja -ämmä. He asuivat kaukana Lapinmaalla eräällä seudulla, jonka nimi on Aimio, lähellä suurta Tenojokea. Tämän näet kaikkein ylinnä Suomen kartalla, johon Lapinmaakin on piirrettynä yömyssyn muotoiseksi Suomen korkeaan päähän. Tämä seutu on autio ja jylhä, mutta lappalaisukko ja -ämmä olivat ihan varmat siitä, ett’ei niissäkään koko maailmassa nähdä niin valkoista lunta eikä niin kirkkaita tähtiä eikä niin kauniita revontulia kuin siellä Aimiossa. Sinne olivat he itsellensä rakentaneet kodan semmoisen, kuin heillä on tapana. Puita ei heidän seuduillansa kasva; ainoastaan vähäisiä vaivaiskoivuja, joita pikemmin sopisi nimittää pensaiksi kuin puiksi, ja mistä he siis saisivat hirsiä huoneensa rakentamiseksi? Sentähden ottivat he hienoja, pitkiä sauvoja, pistivät lumeen ja sitoivat yläpäät yhteen. Sitten he ripustivat porontaljoja sauvojen päälle, niin että kaikki oli harmaan sokuritopan näköinen, ja niin oli heidän kotansa valmis. Mutta sokuritopan huippuun olivat he jättäneet aukon, jonka läpi savu sai tupruta, kuin he kotaansa virittivät tulen, ja toisen aukon olivat he tehneet kodan eteläpuolelle, josta kontattiin ulos ja sisälle. Sen näköinen oli lappalaiskota, ja lappalaiset pitivät sitä somana ja lämpimänä, ja viihtyivät siinä hyvin, vaikka heillä ei ollut muuta vuodetta eikä muuta lattiaa, kuin valkoinen lumi.