”Päiv’ on lyhyinen,
Mutta pitkä tie,
Laulaissain nyt vie
Matka joutuen!
Tääll’ on sudet vaan
Usvamajoissaan.”
Ja Sampo, näin laulaissaan, näki kuinka sudet juoksivat, kuni harmaat koirat, pimeässä reen ympärillä ja poroa tapailivat, mutta näistä ei Sampo paljoa huolinut. Hän tiesi hyvin, ett’ei ainoakaan susi ollut kululleen niin joutuisa, kuin hänen kiltti poronsa. Hei! mitä nujakkaa pulkka lensi mäkien ja kivien yli, jotta ilma korvissa tuhisi! Sampo Lappalainen lasketteli vaan yhä eteenpäin. Kopsis kapsis, panivat poron kaviot, ja korkeat vuorenharjanteet näyttivät juoksevan taaksepäin, mutta Sampo ajaa törötteli vaan. Hän ei muuta miettinyt kuin hupaista ajelemista.
Näin hänen ajaessaan kerran mäkeä alas lensi pulkka ylös-alaisin, ja Sampo joutui lumikinokseen. Mutta tuosta ei poro tiennyt mitään, luuli vain, että Sampo yhä istui pulkassa, ja niin juoksi poro tiehensä, ja Sampo sai suunsa lunta täyteen, ett’ei edes ennättänyt huutaa ptruu! ptruu! (vaikka sitä huutoa kyllä oikeastaan vain käytetään hevosille eikä poroille)! Siellä hän nyt makasi, kuni sääretön sopuli, keskellä synkkää yötä ja keskellä suurta, ääretöntä erämaata, jossa ei ainoatakaan ihmistä ollut, ei asunut monen penikulman päässä.
Sampo alussa vähän hämmästyi, eikä tuo kummaa olekaan. Hän kömpi ylös lumesta. Tosin hän ei ollut loukannut itseänsä ollenkaan, mutta mitä se häntä auttoi? Niin kauas, kuin silmä kantoi himmeässä kuun valossa, näki hän ympärillänsä vaan kinoksia ja äärettömiä lumivuoria. Mutta yksi vuori oli kaikkia muita korkeampi, ja Sampo ymmärsi sen olevan Rastekaisen. Samalla johtui hänen mieleensä, että täällä asui vuoren julma haltia, joka söi poroja, yhden suupalakseen, ja nieli pikku poikia kuni sääskiä. Silloin rupesi Sampo pelkäämään. Mielellänsä olisi hän nyt tahtonut olla kotonansa isän ja äidin luona lämpöisessä kodassa. Mutta kuinka sinne päästä? Ja eiköhän häntä sitä ennen löydä kinoksesta tuo vuoren haltia, jonka kurkkuun hän menee housuineen, kintaineen, kuni pienonen sääski raukka?
Niin, siellä Sampo Lappalainen nyt istui lumessa ja pimeässä Lapin autioilla vuoren harjanteilla. Hänestä tuntui niin kummalta, niin synkältä, kun hän edessänsä näki Rastekais-vuoren suuren, synkän varjon, sen vuoren, jossa vuoren haltia asui. Eikä siitä niitäkään apua ollut, että hän tuossa itkien istui, sillä kaikki hänen kyynelensä kylmettyivät heti kohta jääksi ja vierivät herneinä alas hänen pienelle karvaiselle porontalja takillensa. Sentähden arveli Sampo, että itku nyt oli hyödytöntä vaivaa, ja nousi ylös kinoksesta, juoksemalla lämmitäkseen.
”Jos tähän jään istumaan, niin palellun kuoliaaksi”, lausui hän itseksensä. ”Parempi on sittekin mennä vuoren haltian luokse. Jos hän minut syö, niin siitä ei ole sen pitempää puhetta. Mutta minä sanon hänelle että hän ennemmin söisi sudet, joita täällä vuorilla näkyy kosolta olevan; ne ovat lihavampia paistia, kuin minä olen, ja hänellä on vähempi vaivaa turkista.”
Sitte Sampo alkoi kavuta vuorta ylös. Hän ei ollut kauas kavunnut, niin jo kuuli jonkun hissuttavan lumessa, ja heti sen jälkeen juoksi hänen luoksensa suuri takkukarvainen susi. Sammon pieni lappalaissydän vavahti, mutta hän päätti näyttää, ikäänkuin ei ensinkään pelkäisi. ”Äläpä juokse minun tielleni!” huusi hän sudelle. ”Minulla on asiaa vuoren haltialle, ja varo kinttujasi, jos rohkenet minulle mitäkään pahaa tehdä!”
”No, no, älähän kiirehdi!” sanoi susi, sillä Rastekaisella taitavat kaikki eläimet puhua. ”Kuka sinä olet, pieni poika nulikka, joka kinoksissa kapuat?”
”Nimeni on Sampo Lappalainen”, vastasi poika. ”Kukas sinä sitten olet?”
”Minä olen vuoren haltian ylimmäinen pääsusi”, vastasi peto, ”ja minä olen juossut vuorelta vuorelle kutsumassa hänen kansaansa viettämään suurta auringon juhlaa. Koska meillä on sama matka, niin istu selkääni; siten saat ratsastaa vuorelle.”