Aina. No, kyllä me kuitenkin kerran saamme tuvan. Minä luin raamatusta, että ken antaa köyhille, hän lainaa Jumalalle. Kyllä sen Jumala takaisin maksaa.
KNUT SOITTELIJA.
Knut oli köyhä, sekä isästään että äitistään orvoksi jäänyt poika parka ja asui isänsä äitin luona Helmikarin rannalla. Paita hänellä oli, mekko, housut ja lakki; enempäähän ei kesällä tarvittukaan. Talvella hänellä oli villasukat ja virsut; ja olipa sitä jo siinä tavaraa. Iloinen hän oli, aina iloinen, mutta aina myös nälkäinen. Ei se ole huono konsti, että osaa yht'aikaa olla iloinen ja nälkäinen.
Onnettomuudeksi hänen kelpo mummollaan harvoin oli niin paljo ruokaa, että poika olisi saanut syödä kylläiseksi asti. Mummo kehräeli villalankaa ja lähetti Knutin viemään sitä herra Petterin suureen kartanoon Harjulaan, joka oli peninkulman päässä. Kun Knut toi langasta rahat, osti mummo sillä jauhoja paistaakseen reikäleipää. Rysä mummolla myöskin oli, niin että välistä voitiin saada kalojakin, kun vain Kala-Joonaksen pojat auttoivat Knutia sen veteen laskemisessa. Jos langasta tuli rahaa runsaanlaisesti, saatettiin joskus herkutella piimälläkin, ja perunoita antoi peltotilkku tuvan vieressä, kammarin lattian kokoinen. Mutta eipä aina ollut niin hyvä elämä, Knutin pikku vatsa sai usein huudella ja kurista lisää, vaan yhtä iloinen Knut siltä aina oli.
Eräänä aamuna istui Knut nälkäisenä Helmikarin rannalla ja poimiskeli keltaisia kiviä, jotka olivat näöltään kuin pehmeät, lämpöiset, keitetyt perunat. Knut parka, eivät ne kelvanneet syötäväksi, hän viskeli ne jälleen nauraen pois. Olipa siinä jotakin kivien välissä. Knut otti sen ja huomasi sen pieneksi ruokopilliksi, jollaisia lapset huviksensa leikkelevät rannikoilla. Tuo nyt ei ollut mitään merkillistä, mutta Knut tahtoi koettaa, oliko pillissä ääntäkin. Kyllä siitä todellakin ääntä läksi, sillä voi soittaa kolme ääntä: puu pyy pii. Sen huomattuaan Knut huviksensa pisti pillin mekon taskuun.
Tämä sattui olemaan nälkäpäivä, eikä Knut ollut saanut minkäänlaista aamiaista. "Jospa nyt olisin herra Petterin kyökissä Harjulassa!" ajatteli hän itsekseen ja oli jo tuntevinaan paistetun silakan hajua.
Jotakin piti hänen tekemän. Hän istuutui rannan kivelle onkimaan. Mutta eipä kuulunut kaloja. Meri oli peilikirkas eilisen myrskyn jäljestä, aurinko paistoi, maininki vieri suurina lasivuorina rantaan ja suuteli Aallottaren jälkiä hietikolta. "Mitähän mummolla lienee päivälliseksi tänään?" ajatteli Knut itsekseen.
Silloin eräs laine nousi niin korkealle, että kasteli Knutin paljaita jalkoja, ja siitä kuului puheen sipinää: "Knut, oletko löytänyt prinsessan taikapillin? Sillä voi soittaa kolme ääntä: puu nukuttaa, pyy itkettää, pii naurattaa."
"Mitä hullua?" sanoi Knut. "Onko se taikapilli? Mene tiehesi, aalto; kyllä minä löysin pillin, vaan aion sen pitääkin."
Aalto mutisi jotakin, kenpä sen tiesi mitä, vieri jälleen pois eikä enää palannut. "Vai niin, vai osaat sinä loitsia. No, loitsippas minulle onkeeni kala!" Ja Knut puhalsi puu puu.