"Nyt he tulevat tanssisaliin", jatkoi Sipi Ilonen selittelyään. "Ettekö huomaa, että heillä on päällyssaappaat käsissä ja hatut jaloissa? Neljä kertaa neljä ja neljäkymmentä tuhatta heitä on. Nyt he kääntävät mullin mallin Suuren Mogulin ja koko hänen hovinsa…"
Riks! raks! Siinä makasi kaappi maassa. Sipi Ilonen aivan hurjistui.
"Kuka uskalsi sysätä minun kaappini kumoon?"
"Räätälin Antti sen teki", vastasi Laiska-Jaakko. "Hän kumartui katsomaan kuun ihmisiä ja hoipertui kaapin päälle…"
"No eihän; kuuluihan se asiaan, pitihän kaikki kääntää ylösalaisin!" ilvehti Kaisa.
"Ottakaa kiinni varas!" kiljui Sipi Ilonen. "Antti, Antti, vanteet ovat pudonneet Suurelta Mogulilta ja hänen äitinsä on katkennut aivan keskeä poikki!"
"Niin, ottakaa hänet kiinni!" kehoitti Laiska-Jaakkokin, ojentautuen vielä pitemmäksi nurmikolle. Mutta Antti oli jo matkan päässä pakosalla.
"Kuulkaas nyt, hyvät ihmiset", sanoi Sipi Ilonen, "oletteko kuulleet puhuttavan luonnon järjestyksestä? Nyt on Antti tehnyt pahan häiriön luonnon järjestykseen. Ymmärrättehän, minun pitää astua kaupunkiin ostamaan korumessinkiä kruunuksi keisari Napoleonille. Tässä on hattuni; pankaa ropo kuun ukolle ja muutamia parsinneuloja mastoiksi Englannin laivastoon! Kas niin, noin sen pitää helisemän! Kiitoksia, hyvät ihmiset! Älkää huoliko positiivin vääntäjistä, se on vain tyhjää vingutusta, joka ei maksa rikkinäistä nappiakaan. Minä tulen toistekin, minä tulen neljäntoista keisarin kanssa. Jääkää hyvästi, miehet ja vaimot! Jääkää hyvästi, pojat ja tytöt! Minä palaan ensi keskiviikkona."
Sipi Ilonen läksi astumaan kaupunkiin, kaappi seljässä. Mutta sinnepä olikin matkaa runsaasti puoli peninkulmaa, ja ennenkuin hän ehti puolitiehenkään, tuli iltahämärä. Varsin pimeä ei ollut, sillä täyskuu paistoi kirkkaasti puiden ylitse. "Yö on kaunis", ajatteli Sipi Ilonen; "minä käyn makaamaan tähän maantien vierelle." Ja niin hän tekikin, pannen kaapin päänsä alle.
Väsyksissä Sipi Ilonen kyllä oli, mutta maata hän ei kuitenkaan voinut, sillä hänestä tuntui olevan liian korkealta kattoon. "Tämäpä on kummallista", sanoi hän itsekseen, "kun tuo pyöreän palleroinen, juustonaamainen kuu minua noin katselee. Aivanhan minä selvään näen ukon ja akan. Heidänpä pitäisi kiittää minua, että minä niin kauniisti valehtelin heistä yksinkertaiselle kansalle." Kuun ukko ja akka eivät vastanneet. Oli niin hiljaista, hiljaista, hiljaista taivaassa ja maan päällä. Yön suuri lyhty vaelsi äänettömästi pitkin sinitaivaan kantta, himmentäen tähtien loistoa.
Sipi Ilosta harmitti, että kuu alinomaa vain katseli häntä eikä antanut hänen nukkua. "Miksi minua yhä katselet?" kysyi hän.