"Ei tämä näin käy päinsä; meidän täytyy lähteä lääkäriin!" sanoi emämuurahainen.
Hän teki kuivaneesta menneenkesäisestä kielolehdestä pienen pussin, pisti jalan siihen, otti lapsen selkäänsä ja läksi matkalle. Muurahaiskeko oli mäellä aivan likellä rautatietä, ja emämuurahainen tiesi, milloin junan piti tulla. Hän jäi siis odottelemaan ja juna tuli. Sur! rurrr! emämuurahainen hyppäsi kiskolta pyörään, hyrräsi muutamia kertoja ympäri, mutta pääsi lapsineen kuitenkin onnellisesti vaunuun ja matkusti ilman lippua Helsinkiin.
Perille päästyään astui emämuurahainen hyvin varovasti alas, katsoen, ett'ei vain joutunut kenenkään jalan alle, ja kiipesi rohkeasti eräihin ajurinvaunuihin, yhä kantaen lasta seljässään ja jalkaa pussissa.
"Nyt ajamme lääkäriin. Mitähän hevonen arvellee näin raskaasta kuormasta?" tuumaili emämuurahainen.
"Mitähän valkoisia vuoria nuo ovat?" kysyi pikku muurahainen, kun ajoivat suurten kivikartanoiden ohi.
"Ne ovat sellaisia kekoja, joissa ihmiset asuvat", vastasi emämuurahainen. "Kekolaisia me kaikki olemme." He saapuivat suureen klinikkaan, sillä ajurin kärryissä oli istunut eräs nuori lääkäri, joka oli käynyt Pietarissa kuulemassa Kristiina Nilsonin laulavan Ahdin laulua.
Muurahainen unhotti kyytirahan maksamatta ja kiipesi rappuja ylös, lapsi seljässä. Päälääkäri istui pöytänsä edessä kirjan ääressä lukemassa, miten uusia neniä tehdään. Emämuurahainen kiipesi pöydälle ja hiipi kirjalle. Lääkäri huomasi hänet ja näpäytti häntä pois sormellaan, mutta muurahainen tarttui leukapielillään kiinni lehteen ja alkoi kertoa jääpuikon ja pojan jalan historiaa.
"Vai niin, eikö mitään muuta?" sanoi tohtori ja yritti panemaan kiinni pikku muurahaisen jalkaa. Mutta hänen pihtinsä olivat liian suuret, niin että hän vahingossa nykäsikin pois terveen jalan.
"Mitä nyt?" kysäsi emämuurahainen.
"Eipä juuri mitään, minulta vain pääsi irti toinenkin jalka", sanoi pikku muurahainen kärsiväisesti.