"Kyllä minä tiedän", sanoi Riitta, joka ei koskaan ollut neuvoton. "Rupea haudankaivajaksi Niilo Kalma ukon jälkeen, joka haudattiin viime sunnuntaina."
Ilo-Matti irvisti pahasti tuosta ehdotuksesta, sillä eipä ole koskaan nähty ketään haudankaivajaa iloisena, mutta yhdenhän se piti ensinnä olla, ja Ilo-Matti rupesi ensimäiseksi iloiseksi haudankaivajaksi. Oikea käsi oli vielä terve, ja hyvin se hautojen kaivaminen kävikin, vaikka ei Vinkuran soittaminen. Siispä Ilo-Matista tuli haudan kaivaja monelle niistäkin, joille hän ennen oli soittanut häämarssia, ja ihmisten mielestä se oli aivan oikein, koskapahan elämäkin on jaettuna tasan häiden ja hautajaisten kesken. Alussa oli Ilo-Matti kyllä mieluisemmin soittanut häissä, mutta kun hän kerran ehti vähän tottua, niin oli hänen mielestään toinen yhtä hyvä työ kuin toinenkin, niin että hän nyt yhtä hartaasti veisasi virsiä, kuin ennen soitteli polskia. Eikä Riittakaan enää ollut sama kuin ennen; hän alkoi tanssin sijaan tehdä työtä ja iloisten laulujen sijaan lukea Jumalan sanaa. Voipihan hautakin olla opettaja.
Matilla ja Riitalla oli kaksi lasta, joilla oli molemmilla vanhempainsa nimet. Pikku Riitta oli seitsemän ja pikku Matti viiden vuoden ijässä. Molemmat olivat hyvin hyvät lapset, muuten aivan erilaiset, sillä Riitta oli valkoverinen ja iloinen, niinkuin hänen vanhempansakin, vaan Matilla oli tumma tukka, suuret, melkein mustat silmät, jotka välistä näyttivät niin ihmeellisen syviltä, sekä hiljaisempi ja vakavampi luonne kuin hänen iloisella ja vallattomalla sisarellaan.
Koska nyt lasten koti oli aivan hautausmaan vieressä ja isä usein oli työssä siellä haudoissa, olivat siis lapsetkin kasvaneet aivan kuoleman vieressä. Oli niin hiljaista ja rauhallista tuuheapuisella hautausmaalla, jossa oli niin monta ristiä ja kultakirjoituksista hautakiveä. Lapset aina mieluisimmin leikittelivät siellä hautojen välissä eikä heille ollenkaan johtunut mieleen, että siellä oli surullisempaa kuin metsässä tai kylässä. Tosin he näkivät paljon hautajaisia ja kyyneliä, he kuulivat usein papin vakavia sanoja ja lukkarin virsiä, mutta silloin he kiipesivät hautakivelle paremmin näkemään, ja se heistä oli yhtä hauskaa kuin mikä hyvänsä muukin. Usein pitivät he itsekin leikillään hautajaisia, heillä oli oma hautausmaansa eräässä kiviaidan nurkassa, ja siihen he hautasivat kuolleita lintuja, hiiriä, perhosia ja kukkia taikka kuolleiden puutteessa myöskin kiviä ja puupalasia. Pikku Matti kaivoi haudat ja pikku Riitta vaatetti vainajan; sitte oli Matti pappina ja Riitta saattoväkenä. Se oli hyvin hauskaa heistä; vieläpä he pystyttivät jonkun tikun ristiksikin haudalle taikka panivat ylhäisten vainajain haudalle kiven, ihan niinkuin on tapana tässä maailmassa.
Tulipa eräänä päivänä uusi pappi hautausmaalle ja nähtyään lasten leikittelevän kysyi heidän nimiänsä. Tyttö vastasi: Riitta, ja poika: Matti. "No niin", virkkoi pappi, "niin ihmiskieli lausuu teidän nimenne, mutta enkelien kastekirjaan on kirjoitettuna Vita ja Mors."
"Miksi niin?" kysyi Ilo-Matti, "eihän almanakassa ole sellaisia nimiä."
"Vita merkitsee elämää ja Mors kuolemaa", vastasi pappi. "Tuo hyvä tyttö on Elämä ja tuo hiljainen poika Kuolema. Nyt he leikkivät elämän lyhyttä leikkiä vehreillä haudoilla."
Sitä ei Ilo-Matti ymmärtänyt, vielä vähemmin hänen lapsensa. Mutta jonkun ajan kuluttua kääntyikin lasten äiti, Ilo-Matin vaimo Riitta, kipeäksi, ja kaksi viikkoa maattuaan sairaana tuli hän aivan hiljaiseksi, ei enää puhunut eikä avannut silmiänsäkään. Lapset olivat yksin kotona, sillä isä oli edellisenä iltana lähtenyt lääkäriä tapaamaan eikä palannut siltä matkalta ennenkuin aamusilla. Lasten piti vuorotellen valvoa koko yö, oli isä sanonut, mutta se heistä, joka oli valvomassa, sattuikin nukkumaan, ja joka nukkui ensin, hän nukkui yhä edelleen heräämättä. Aamusilla palasi Ilo-Matti, tuoden lääkkeitä apteekista, ja lapset kertoivat äitin makaavan niin ihmeellisen hiljaa, että hän nyt varmaankin paranee.
Ilo-Matti ei tullut vähääkään iloiseksi niistä sanoista; hän heittäytyi vaimonsa vuoteelle ja alkoi itkeä. Lapset peljästyivät ja kysyivät, mitä hän itki.
"Äiti on kuollut!" sanoi Ilo-Matti ja sanat olivat vähällä tarttua kurkkuun.