Ei ole hyvä aina elää ylellisyydessä ja saada tahtonsa täytetyksi pienimmälläkin viittauksella. Moni tulee siitä ylpeäksi ja oikulliseksi mieleltään; prinsessa Kultakutri ei kuitenkaan tullut. Hänelle vain tuli ikävä. Hän ei tiennyt, mistä se tunne tuli, mutta perhojen leikki, kukkain tuoksu, lähteiden lirinä ja kitaran sävelet, ei mikään niistä enää huvittanut häntä; sydämmensä tuntui hänestä usein tyhjältä ja hän kummastuksekseen huomasi itkun halua. Sitä hän ei voinut käsittää ja vielä vähemmin hänen neitsyensä. Hän ei tiennyt, tämä pikku prinsessa Kultakutri, ett'ei mikään taulu maan päällä ole tosi kaunis ja valoisa, ell'ei sen kehyksenä ole vastuksia ja surua, jotka tekevät kaikki varjostukset loistaviksi. Semmoinen se oli hänen onnensa. Hänen piti ensin saaman kokea, mitä suru on, ennenkuin osasi oikein nauttia iloa.

Viimein luuli prinsessa keksineensä, miksi hän tunsi sydämmessään kaihoa. Varmaankin sentähden, että hän eleskeli niin palatsiinsa suljettuna. Hän tahtoi kerran iloita ihmisten hyörimisestä suuren Ispahanin kaduilla, ja kun hänen isänsä ensi kerran sen jälkeen tuli häntä tervehtimään, pyysi hän lupaa päästä katsomaan suurta eläintaistelua, joka oli kohta pidettävä kuninkaan kuudennenkymmenennen syntymäpäivän kunniaksi. Ja kun Shah Nadir ei voinut mitään kieltää tyttäreltään, antoi hän luvan, tosin kyllä tuntien nyt ensi kerran sydämmessään, ett'ei sen pyynnön täyttäminen ollut hänelle mieluinen.

Shah Nadir oli mahtava kuningas, niin että puoli Aasiaa häntä pelkäsi, ja sellaisilla hallitsijoilla on paljo vihollisia. Vaan hän ei heistä pitänyt lukua, sillä hän oli kukistanut heidät miekallaan; mutta yhtä oli hän niin perin ylenkatsonut, että oli vain ajattanut häneltä parran ja päästänyt hänet jälleen irti. Se oli jättiläisten kuningas Turanista, siitä suuresta vuori- ja erämaasta, joka on Persian pohjoispuolella, ja sen kuninkaan nimi oli Bom-Bali. Hän oli retkeillessään Pohjolassa ottanut kiinni lappalaisen velhon Hirmun, joka osasi muuttua kaikenlaisiksi eläimiksi ja sitte taas entiselleen. Bom-Bali, saatuaan vakoojiltansa kuulla, että suuri eläintaistelu aiottiin pitää Ispahanissa, kutsui luoksensa Hirmun ja sanoi: "koira, tahdotko elää?"

Hirmu vastasi: "herra, älköön sinun varjosi koskaan pienentykö.
Tiedäthän että sinun koirasi kyllä tahtoo mielellään elää."

Bom-Bali sanoi: "Moharrem-kuun ensi päivänä on eläintaistelu Ispahanissa. Shah Nadir on lähettänyt eläinten pyytelijöitä meidän vuorillemme; muuttaudu tiikerin haahmoon, antaudu kiinni ja ryöstä minulle prinsessa Kultakutri, joka on Shahin ja koko Persian ilo."

"Koirasi tottelee herransa käskyä", sanoi tuo lappalainen velho.

Ja Persian pyydystelijät tulivat Turaniin ja vangitsivat vuoristosta kaikki eläimet, kuin suinkin saivat, ja veivät ne häkeissä elävinä Ispahaniin.

Tuli moharrem-kuun ensi päivä, ja kaikki varustukset olivat valmiina Persian pääkaupungissa. Paljo Indian, Arabian, Turanin, jopa Saharan erämaankin julmimpia eläimiä oli sivukammioissa suuren, pyöreän taistelukentän vieressä, joka oli vartavasten tehty tähän tilaisuuteen ja jossa oli ainakin kuudellekymmenelle tuhannelle katsojalle tilaa suurilla parvilla ylt'ympäri. Mutta heidän turvakseen oli parvien ja taistelukentän välille tehty vahva, rautainen ristikkoaita.

Aikaisin aamusilla oli koko kaupunki liikkeellä. Prinsessa Kultakutri riemuitsi kuin lapsi; olihan hän nyt pääsevä kuin lintu häkistään, hän oli saava katsella näytelmää, jossa näyttelijöinä oli tosi leijonia ja tosi tiikerejä eikä sellaisia, jotka näyttämön seinäin välissä panevat leukaansa suuren parran, että näyttäisivät julmilta, ja sitte päästävät sen jälleen pois, kun poistuvat näyttämöltä.

Katsojat olivat Ispahanin eläintaistelu-laitoksen parvekkeilla koossa; odoteltiin enää vain kuningasta. Viimein hän tuli loistavan vartiajoukon keskellä; mutta hän ei tullut yksin, hänellä oli kanssansa ihmeen kaunis prinsessa Kultakutri. Itämaalaisten tavan mukaan olivat hänen kasvonsa hunnun peitossa, niin että nyt voitiin ihmetellä ainoastaan hänen notkeaa vartaloansa ja kuninkaallista ryhtiänsä, kun hän neitsyttensä saattamana ratsasti kaikkein kauneimmalla pilkullisella pikku sebralla, joka ylvästeli semmoisesta taakastansa. Ja vaikka ihmiset eivät, nähneetkään hänen kasvojansa, niin kaikkihan kuitenkin tiesivät maineesta nuoren prinsessan kauneuden ja hyvyyden; kaikki tiesivät hänen rukouksillansa pelastaneen monen onnettoman vangin hengen ja joka päivä lähetelleen neitsyitänsä jakelemaan lääkkeitä ja leipää Ispahanin köyhille. Senpätähden kun hän nyt ensi kertaa näyttäytyi kansalle, kuuluikin yht'äkkiä niin raikas monituhat-ääninen riemuhuuto, ett'ei sellaista ollut Persian pääkaupungissa kuultu aina siitä asti, kun Shah Nadir voittojensa jälkeen riemusaatossa saapui, kaksikymmentä vangittua kuningasta seurassansa.