Silloin nousi kuollut tiikeri äkisti takajaloilleen, hypähti prinsessan päälle, sieppasi hänet suureen kitaansa ja juoksi pois.
Kauhun parahdus kuului tuhansien katsojain suusta joka taholta, mutta ei kukaan uskaltanut riistää tiikeriltä saalistansa. Ainoastaan urhollinen prinssi Abderrahman heittäytyi rohkealla hypyllä alas ja yritti estämään tiikerin pakoa, tarttui hänen veriseen rintaansa ja alkoi tapella. Onneton prinssi, tiikeri puri häneltä poikki oikean käden, ja ennenkuin apua ehti tulla, makasi prinssi verissään tanterella. Mutta tiikeri Ahriman hyppäisi rauta-aidan yli ja katosi näkyvistä, prinsessa Kultakutri kidassaan.
Shah Nadir vanhuksen tuska oli suuri, ja suuri oli suru Ispahanissa sekä koko Persiassa. Kuninkaan henkivartiasto, ne viisikymmentä tuhatta kultasuitsista ratsumiestä, riensi heti etsimään. He tutkivat joka pensaan ja joka luolan koko Turanissa, josta se julma tiikeri oli vangittu. Monta sataa tiikeriä ja muuta petoa kaatui heidän keihästensä pistoista, mutta kaikki turhaan. Kun Turan ja puoli Aasiaa oli tutkittuna, täytyi vartiaston viimein palata Ispahaniin, tuomaan surusanomaa, ett'ei mitään löytynyt.
Shah Nadir repi harmaata tukkaansa ja kirosi kuudettakymmenettä synnyinpäiväänsä, joka oli riistänyt häneltä rakkaimman, kuin hänellä oli maan päällä, Kultakutrin. Hän käski kaiken kansansa pukeutumaan surupukuun niinkuin sulttaanittaren kuoltua ja lukemaan kaikissa moskeoissa rukouksia, että prinsessa Kultakutri löytyisi. Ja erittäin hän vielä kuulutti, että kuka hyvänsä hänelle tuo takaisin hänen tyttärensä elävänä, hän saa omakseen prinsessan ja tulee Persian kruunun perijäksi, ja että ken hänet tuo takaisin kuolleena, hän saa palkinnoksi kuusikymmentä aasia kulta- ja muine kalleuskantamuksineen.
Niin runsaan palkinnon toivo houkutteli monta jaloa prinssiä ja ruhtinasta lähtemään seikkailuretkille ja etsimään kadonnutta kuninkaan tytärtä. Mutta kaikki he, mitään löytämättä, palasivat ennemmin tai myöhemmin, kaikki paitsi yksi, ja se oli prinssi Abderrahman. Hän oli tehnyt pyhän lupauksen etsiä prinsessaa viisitoista vuotta, vapauttaa hänet vasemmalla kädellään ja löytää hänet tai kuolla.
Jos nyt prinsessa olisi joutunut oikean tiikeri Ahrimanin kynsiin, niin olisi todella satummekin lopussa, sillä kuningastiikeri ei säästä ketään eikä mitään, ei edes kaikkein suloisinta prinsessaakaan. Mutta niin ei ollut. Velho Hirmu oli tuossa eläintaistelussa täyttänyt herransa käskyn omaksi edukseen. Hän oli vaihtanut sydäntä tiikerin kanssa, ja niin kauan kun hänen sydämmensä eli, ei häntä voitu tappaa. Mutta sellaista saalista kuin prinsessa Kultakutria hän ei huolinutkaan viedä Turaniin Bom-Balille, vaan juoksi ennemmin sen kanssa entiseen kotiinsa kauas Lapinmaahan ja piti itse prinsessan.
Silloin oli syksy ja pimeä Lapissa. Lappalaisakka Pimpedora istui ja keitti puuroa teltassa ja hänen poikansa Pimpepanturi istui puuroa odotellessaan ja katseli poronnahka-saappaitansa. Pimpepanturi oli siivo poika, mutta vähän tyhmä ja sitä paitsi melkoisen laiska. Hänen isänsä Hirmu olisi mielellään tahtonut kasvattaa ja opettaa hänet velhoksi, mutta siitä ei tullut mitään: Pimpepanturi enemmin vain söi ja makasi kuin ryhtyi mitään hyödyllistä oppimaan. Nyt kysyi lappalaisakka pojaltaan: "Kuuletko mitään?"
"Kuulenhan minä tulen räiskyvän ja puuron puhisevan padassa", vastasi
Pimpepanturi haukotellen hyvin pitkään.
"Etkö kuule jotakin petojen kiljunnan tapaista tuolta kaukaa syysyöstä?" kysyi uudestaan lappalaisakka.
"Kuulenhan tuota sitäkin", sanoi Pimpepanturi. "Se on vain susi, joka varmaankin vie jotakuta meidän poroistamme."