Tunnetko sinä unet? No, kukapa niitä ei tuntisi? Niin, mutta on se sentään niin ja näin. Tiedätköhän, että ne ovat yön pikku poikia ja tyttöjä, joille Nukku Matti antaa luvan lentää tähdistä alas iltataivaan kannelle, ja välistä ne karkaavat päivälläkin pilvien lävitse. Ne ovat hyvin hienot olennot, kudotut valosta ja varjosta; sentähden ne voivatkin yht'äkkiä muuttua ja ruveta minkä muotoisiksi hyvänsä. Ne pukeutuvat kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin haamuihin ja matkivat ihmisten elämää, niinkuin peili matkii ihmisen kuvaa. Ne kantavat sinua silmänräpäyksessä satoja peninkulmia ja tuovat yhtä pian sieltä takaisin. Ne lupaavat sinulle kaikkea, mitä mieluisimmin tahdot, ja sinä olet niin äärettömän iloinen: mutta seuraavana silmänräpäyksenä et sitä enää muistakaan. He vain näyttelevät sinulle varjokuvia ja sinä olet olevinasi mukana; he ovat sokkosilla sinun kanssasi, etkä sinä koskaan saa heitä kiinni. Niin, ja välistä he vielä ovat ennustavinaan tuleviakin asioita; jos niin tapahtuu, on hyvä, mutta jos ei tapahdu, ei siitä tarvitse heitä moittia. Unet ovat vain unia.
Ohdakesaarilla asuu vain pahoja unia. Onneton se, ken joutuu niiden käsiin! Ne pudottavat hänet järveen, eikä hän kuitenkaan putoa, vaikka yhä luulee putoavansa. He kuljettelevat häntä pimeätä tietä, jossa tulee rosvo vastaan, taikka ärsyttävät he hänen päällensä vihaisen koiran tai härjän. Rosvo ei tee pahaa, koira ei pure, härkä ei puske, mutta kyllä aivan siltä näyttää. Se on kaikki aivan hullua. Älä mene Ohdakesaarille!
Monta kirjoitusta loistaa Höyhensaarien luolan kultaseinissä, ja ken vain ehtii niitä lukea, hänelle ei koskaan tule puutetta kauneista saduista. Vahinko vain, että niin harvoin on aikaa lukemiseen, sillä nuo palvelevaiset unet tulevat heti pehmeillä pyyhkimillään tomuttamaan seiniä ja kohta ovat kaikki loistavat kirjoitukset pois laistuina.
Minä tunsin ennen muinoin pikku pojan, joka oli joka ilta Nukku Matin luona Höyhensaarilla ja tiesi sen merkillisen taidon, miten unia pyydellään kiinni. Hän oppi ruusupensaan hämähäkiltä kutomaan verkkoa iltaruskosta ja kuutamosta. Verkon hän viritti auringon laskun ja nousun välille ja unet sotkeutuivat siihen. Sillä tavalla pyyteli hän yön veitikkamaiset lapset ja sulki heidät unikonvarsista tehtyihin häkkeihin. Silloin oli hänellä aikaa lukea kultaisia kirjoituksia, ja luettuaan ne kaikki päästi hän unet unikkohäkeistä. Nukku Matti nauroi ja lähetti seuraavana yönä sata viisitoista hullunkurista unta tanssimaan pojan ympärillä. Mutta hänhän jo oli lukenut sadut ja kertoo nyt niitä mielellään kelle hyvänsä. Kaksi niistä on tässäkin kirjassa: "Pikku Lassi" ja "Prinsessa Kultakutri". Kyllä niitä on paljo muitakin.
RAKENNUSMESTARI TALVI
Nyt kunkin kuullaan kertovan
Jo rautasilloista, sokkeloista,
Vaan talven työ sepä vast' on toista.
Hän miesten mies ihan varmahan.
Niin ei muut mestarit tehdä saata,
Kuin kaikkialle hän pitkin maata
Järville siltoja sitelee
Ja lumitorneja laittelee.
Ja katusulkuja, muurit lisää,
On kelkkamäkien kanta-isä.
Kaljuiksi hän kadut silottaa,
Hän silkkihattuhun metsän saa
Ja kaikki hienoksi kiillottaa.
Myös tietää kyllä sen kukin meistä,
Ett' oivan huolen hän pitää teistä.
Rämettä Suomessa ei, ei suota
Niin pohjatonta ja pehmeää,
Ett'ei hän saa lasisiltaan tuota
Ja tietä sen yli sileää.
Niin on se kuin teräs-rautatie,
Sen kiskot kestävät, pitkä rata,
Kaks kertaakin peninkulmaa sata,
Se kauas sun napamaille vie.
Maan päällä moitita ei rantarataa,
On sillä kulkea iloisata:
Kas, metsä juoksee! Kas, lahti kaartaa!
Kas, höyryhepo — se reki on —
Höyryttä kulkevi kuutamon
Valossa tuulena vettä, saarta!
Se hanskaa Pohjolan eloa:
Ei rettelöidä, ei jankata,
Kun rautatien, jota Talvi laittaa,
Saa valtiopäivittä, valtiaitta,
Ei miljooneja sen teko maksa,
Köyhinkin kulkea sillä jaksaa,
Sen konduktööri on poikanen,
Hän junaa johtavi riemuiten.
Rakennusmestari Talvi, mitä
Sä joskus juonia viitsit pitää.
Kun lammikkoon sinä loiskahdat,
Ties lumiloskalla tahrajat?
Miks toisinaan sinä juonittelet,
Kun lumivyöryjä vierittelet
Ja raesatehin sokaiset
Sun siltas oivat ja kaunoiset?
Työs paremmin koe, Talvi, johtaa!
Ja kiltti ollos sä meitä kohtaan,
Suo tietäs turvassa matkata,
Ett'emme uimahan uppoa!
Suo lunta hienoa, puhdasta,
Sä reen ja kelkkamme luistaa anna,
Suo teräsluistimet jalkaan panna,
Yön tähtikynttiläin loistaa suo,
Suo, että kuutamo kultaa luo,
Hopeajärvellä jään suo hohtaa,
Suo lasten mäessä kelkkaa johtaa
Ja, kädet kontassa, leipoa
Sokerikakkunen Suomesta!
REFANUT.
Toivo-laiva oli satamansiltaan kiinnitettynä: poikajoukko oli saanut luvan mennä kiipeilemään sen nuoriin. Muutamat uskalsivat nousta aina suureen märssykoriin asti, kaksi pääsi vieläkin ylemmäksi, pieneen märssykoriin, ja yhdellä oli hyvä halu kerran eläessään koettaa, miltähän tuntuisi pramraaka-pirulla ratsastaminen. Oli sunnuntai-ilta. Nuora-Matti istui ankkurinketjuilla etukannella ja hän oli juuri lukenut virsikirjaansa, vaan pani sen nyt viereensä ja rupesi katselemaan poikia. Nuora-Matti oli vanha pikinuttu, oikea ahvettunut merimies, joka oli koetellut kaikkia tuulia ja purjehtinut kaikenlaisilla vesillä ja merillä aina siitä asti, kun jaksoi nostaa airon. Iloinen ja leikillinen mies hän oli, tämä Nuora-Matti-vanhus; hän osasi kertoa monta hupaista seikkailua ja pani aina omiansa lisäksi, niin että kyllä riitti, mutta sepä se juuri onkin monen mielestä kaikkein parasta. Pojat rakastivat Nuora-Mattia, hän se vasta oli aika mies ja osasi kertoa historioita paremmin kuin kukaan muu, vaikka kyllä välistä melkein kuin kurillansa.
Nuora-Matti pani pois virsikirjan, vilkasi märssyyn päin ja huusi: "hoi, pojat, siellä köysissä!"