"Lähtekää vain minun kanssani huomeisiltana, vähän ennen auringonlaskua", sanoi Elias hiljaisesti.
"Kyllä me tulemme!" sanoivat kaikki, ja seuraavana iltana he menivätkin Eliaksen kanssa mäelle lähelle rantaa, josta näkyi kauas merelle. "Nyt ei enää ole niin kaunista kuin sydänkesällä", sanoi Elias. "Henget surevat kesän pakenemista, he eivät enää tanssi niin iloisesti kuin ennen, mutta malttakaas, juuri nyt alkaa."
Kaikki lapset katsoivat ihmetellen aavalle merelle päin, jossa iltataivas loisti purpuralta ja kullalta. Eikä henkiä tarvittu kauan odottaakaan.
Tuskin ehti aurinko koskea alareunallaan merenpintaa, kun välkkyvä valo levisi kaikkiin pilviin ja aaltoihin ja ihanoista linnoista näkyivät korkeat pylväät ja hopeoidut katot, ja ilman pikku henget astuivat niistä ulos ja alkoivat leikkiä kultapilvissä.
Se oli ihanaa, niin riemastuttavan kaunista… Elias paukutti pikku käsiään ja huusi: "Näettekö, näettekö? Tuolla ne tulevat!"
Kaikki lapset katsoivat sinne päin, ja muutamat eivät nähneet mitään, muutamat näkivät linnoja, vaan eivät henkiä. Ainoastaan pieni, repaleinen kerjäläistyttö paukutti käsiään niinkuin Eliaskin ja huusi ilon innoissaan: "Minä näen heidät! Tuolla he tulevat!"
"Mitkä tulevat?" sanoi Eerik, joka oli myöskin muiden kanssa. "En minä näe mitään muuta kuin pilvenhattaroita, joita tuuli ajelee. Pilvet ovat vain vesihöyryä, sanoo isä, ja minä toki tiedän enemmän kuin te siitä asiasta."
"No, mitä sinä tiedät?" kysyivät lapset. "Niin, minä tiedän sananlaskun, joka opettaa: iltarusko selvä ilma, aamurusko pilvipäivä."
"Ei, eipäs se niin ollut", huusi toinen poika. "Näin se oli: aamurusko selvä ilma, iltarusko kaunis päivä."
"Tuosta sinä viisastelija saat", tiuskasi Eerik, ja pojat alkoivat lyödä ja tyrkkiä kaikin voimin toinen toistaan keskellä iltaruskon kauneutta.