Siitä illasta kului sitte kaksitoista vuotta, ja paljon sill'aikaa kaikki muuttui. Eerikistä oli tullut vahva, reipas ja varakas talonpoika, joka hoiteli isänsä tilaa huolellisesti ja toimella, kynti peltoja, kaivoi ojia suohon ja raivasi uusia aloja saloon. Elias oli monta vuotta ollut poissa ulkomailla ja palattuaan oli hän kirjoittanut kauniita kirjoja luonnossa näkyvistä Jumalan suurista ihmeistä.
Eräänä iltana seisoi kaksi nuorta miestä kunnaalla meren rannalla, katsellen lämpöisillä lapsen silmillä henkien leikkiä kaukana pilvissä. He olivat Elias ja hänen ystävänsä nikkarin pikku Petter, joka oli ennen kaikkea katsellut eri värejä ja maisemaa ja joutsenten uiskentelemista merellä. Tästä ystävästä oli tullut maalari, kuuluisa yli koko maan ihanoista tauluistansa. Elias oli runoilija, niitä harvoja, jotka runoilevat suoraan luonnon omasta sydämmestä. He katsoivat milloin toinen toistansa silmästä silmään ja milloin taas iltaruskoa, ja he hymyilivät niin suloisesti, kun huomasivat toistensa ajatukset. "Niin, niin", sanovat he; "kaikki on kuin ennen, mutta lapsuuden silmät eivät meillä enää ole niin kirkkaina. Näyttää kuin olisi jo harso peittämässä henkien leikkiä ja luonnon raikkautta, mutta Jumalalle yksin olkoon kiitos ja kunnia, että me vielä harsonkin läpi voimme nähdä niitä kauniita kuvia."
"Muistatko sitä iltaa", sanoi maalari leikillisesti, "kun me ihastuksissamme katselimme pilvien välähtelemistä ja Eerik meidän iloamme keskeytti muistuttamalla, että pitäisi lähteä kotiin syömään puuroa?"
"Kyllä", sanoi Elias, "kyllä minä sen varsin hyvin muistan, ja puurosta on Eerik saanut vahvat kädet, samoin kuin meille on luonnon kauneus antanut vahvat siivet. Mutta sinä iltana oli vielä kolmaskin meidän kanssamme, joka kuuli ja näki enemmän kuin toiset, ja hän oli pieni kerjäläistyttö. Hän yksin meistä kolmesta kuuli säveliä aalloilta. Se oli kolmas jalo lahja meidän keskellämme, soiton ja laulun lahja, jonka edessä ihmissydämmet sulavat kuin vaha. Missä on meidän, maan valittujen, sisaremme? Ah, hän oli köyhä ja oppimaton niinkuin mekin, mutta hänellä ei ehkä ollut sitä suurta onnea kuin meillä, että olisi saanut itsessään kehittää itsetietoiseksi Jumalan suurta lahjaa. Voi kun niin monen monta kaunista Jumalan lahjaa joutuu hukkaan maan päällä!"
Eliaksen vielä puhuessa viimeisiä sanojaan kuului kaukaa metsästä ääni, niin selvä kuin puhtain hopea, ja laulu, niin yksinkertainen ja kaunis, kuin olisi itse metsä kauneimmassa vehreydessään sen sepinnyt. Puiden välistä astui esiin paimentyttö, ajaen lehmiä kotiin illaksi. Hän lähestyi kukkulaa ja miehet tunsivat heti entisen pikku kerjäläistytön. Tyttö myöskin tunsi heidät ja tervehti heitä iloiten ja kainosti. Hän lauloi heille illan kirkkaudessa ihania, lempeitä, suloisia lauluja, jommoisia opitaan ainoastaan metsän lehdiltä ja niityn kukilta. Maalari ja runoilija kuuntelivat niitä ja tulivat liikutetuksi sydämmensä pohjaan asti. "Katsos", sanoivat he, "eipä Jumalan lahja kuitenkaan ole koskaan turhaan annettu; hän laulaa suloisella äänellään yhtä hyvin karkeassa köyhän puvussa kuin toinen rikkauden ja sivistyksen hienoissa pukimissa. O Jumala, me kiitämme sinua, että annat maan päällä kaiken kauneuden kaikkialla ja ainiaan raivata itselleen tietä köyhyyden ja vastuksien, ylenkatseen ja unhotuksen läpi. Niinpä me nyt tiedämme, että vaikka paljo joutuukin hukkaan hoidon puutteessa, niin sinä kuitenkin annat lakkaamatta uusia kukkia nousta luonnon helmasta. Ja me itse kuihdumme ja kuolemme, mutta ijankaikkinen kauneus, jota me heikkoudessamme ja vähäisyydessämme koemme jäljitellä, ei lakastu meidän kanssamme, vaan alinomaa uudistuu uuden kevään kukissa. Niinpä me maalaamme ja laulamme sitä, joka ei koskaan katoa."
Nyt kosketti taas aurinko alareunallaan meren pintaa, ja koko taivas ylt'ympäri punastui. Siellähän ne taas olivat pilvissä ne kauniit välkkyvät linnat kristallipylväineen, korkeine torneineen ja hopeavaltikkoineen. Ja henget liihoittelivat niistä ulos, sukelsivat mereen, niin että laineista tuprusi säkeniä ja ruusuja, ja ne asettuivat piiriin ja tanssivat ympäri taivaan kantta. Rannat ja kukkulat loistivat iltaruskossa, lumivalkoisia joutsenia uiskenteli merellä, aalloilta kuului heleä ääni, ja laskeutuvan auringon säteet kirkastivat kolmea Jumalan valittua, jotka istuivat kunnaalla, maalaria, runoilijaa ja vehreän metsän laulajaa.
PIKKU HALTIA.
Oli kerran oppinut mies, kirjaneuvos; enpä tiedä, oletteko koskaan kuulleet puhuttavan kirjaneuvoksesta, se on hyvin kunnioitettava arvonimi. Kirjaneuvokseksi sanotaan sellaista miestä, joka tietää paljon kirjoista, mutta vähän taikka ei yhtään elämästä. Ja tämä kirjaneuvos, josta nyt aion puhua, oli erittäin hyväntahtoinen; hän ei tehnyt kellekään pahaa, pisteli vain neuloihin kaikenlaisia pikku siipieläviä sekä asetteli ne sitte neuloistaan riviin korkkilevylle, sillä hän oli hyönteisten kokooja. Hänen mielestään tuo kaikki oli, niinkuin olla pitikin, eikä hän koskaan ollut tyytyväisempi kuin silloin, kun sai neulaansa jonkun uuden, hyvin harvinaisen elävän kimpuroimaan.
Eräänä kesäpäivänä paistoi aurinko niin lämpöisesti kirjaneuvoksemme lukuhuoneesen, että hän alkoi kovasti hikoilla vehreässä, topatussa yönutussaan. Hän nosti silmälasit pois nenältään ja varjostimen kuutamo-otsaltansa, työnsi ikkunanverhon syrjään, tirkisti ulos ja näki auringon paistavan. "Ahah, nyt on hyvä hyttysilma!" sanoi hän itsekseen.
Hän otti keltaisen lakkinsa, nuuskanruskean kesänuttunsa, haavinsa ja pullonsa, jossa hänen oli tapana säilyttää harvinaisia hyönteisiä, ja läksi ulos. Kävellä kömpyröidessään pitkin katua tallasi hän rikki erään rouvan hameenliepeet, sysäsi pikku tyttöä, joka kantoi maitoastiaa, ja hiljakseen riiteli lyhdynpatsaalle, joka ei lähtenyt pois tieltä. Viimein hän saapui puistoon kaupungin ulkolaidalle. Siellä oli kesäntuoksua, vehreyttä, kukkia ja linnunlaulua; mutta sitä kirjaneuvos ei ollenkaan huomannut. Hän huuhtoi haavillaan valkoisia koiranputkia, keltaisia leinikköjä ja vehreitä pajupensaita: hän pudisteli tuomien oksia, sillä tuomet ovat hyviä hyönteispesiä, varsinkin kukkiessaan, ja mitä pahemmin madonsyömiä ne ovat, sitä parempi. Kaikkein puiden pitäisi olla madonsyömät, arveli kirjaneuvos itsekseen. Sitä paitsi oli hänellä paljo tekemistä vanhoissa, lahoissa kannoissa sekä maahan pudonneissa kuivissa oksissa. Mikä ei ollut madonsyömää, sen kaiken pitäisi olla edes maahan kaatunutta ja mädännyttä, arveli taaskin kirjaneuvos.