"Hm, hm!" virkkoi provasti, pani nenälleen kahdet silmälasit ja alkoi tarkastella pienoista joka taholta. "Et sinä kuulu minun seurakuntaani", sanoi hän, "missä olet syntynyt?"
Pikku Haltia hyppäsi ja asettui hyvin rohkeasti ratsastamaan arvoisan provastin lasinsangoille. "Missäkö olen syntynyt?" sanoi hän.
"Taattoni on taivon päivä.
Maammoni on aava ilma,
Majani on mailma laaja,
Vakaa kehtoni vapaus,
Voima vahva elonani,
Valo runsas ruokanani,
Jalo lämmin juomanani.
Unenani valvominen…"
"Kyllä mun täytyy sanoa", virkkoi provasti vähän mietittyään, "että se on hyvin omituinen kastekirja. Sellaista ei minun kirkonkirjoissani ole. Mummo myöskin sanoo sinua hyvin iloiseksi ja sitkeähenkiseksi, vaikka oletkin noin pieni. Mutta mitäs sanot minun kärpäsläpästäni?"
Piskuinen naurahti:
"Ei minua sorto sorra,
Teräs ei minuhun pysty,
Tuli tuimin ei mua polta
Eikä musta multa peitä.
Vettä, ilmaa, tulta, tuhkaa.
Pedon kitaa, ihmiskättä
En mä pelkää; pääsen niistä
Surman suuhun sortumatta,
Hymyillen kuin kevään lehti.
Mitä mielitkään minusta,
Herra, herttainen provasti?"
"Minä en rupea tekemisiin sinun kanssasi, viisastelija!" torui provasti. "Mene tiehesi, sinä et kuulu minun seurakuntaani; minä en sinua tunne."
"Olipa kerran aika, jolloin minut tunsit", sanoi piskuinen, nostaen veitikkamaisesti etusormeaan.
"Milloinkahan se olisi ollut?" kysyi provasti. "Minä ainakaan sitä en muista."
"Kun olit pieni poikanen, juoksentelin sinun kanssasi ajelemassa puiston perhosia ja luin satuja niiden siiviltä. Silloin minä sinun kanssasi soutelin kirkkaalla järvellä ja kirjoittelin runoja aaltoihin. Silloin seisoskelin sinun kanssasi tähtitaivaan alla ja näin Jumalan silmäin loistavan yön pimeässä."