Pikku Matti söi tavallisesti kovaa leipää ja muikkuja ja kaljaa, mutta välistä saatiin perunoita ja piimämaitoa, ja silloin oli herkkupäivät. Siitä hän vaurastui ja kasvoi vuosi vuodelta yhä pyöreämmäksi. Lukea hän ei osannut muuta kuin rukouksia ja Jumalan kymmenen käskyä. Mutta hän osasi seisoa päälaellaan ja heittää kuperkeikkaa pehmeässä ruohossa; hän osasi heittää kivillä voileipiä pitkin järven kirkasta pintaa kotirannassa, milloin mummo oli siellä hänen paitojaan pesemässä. Hän osasi ajaa tasaista tietä ja ratsastaa juottamaan naapurin hevosta, varsinkin kun joku astui vieressä. Hän osasi erottaa lumessa metsikanan jäljet harakan jäljistä ja tunsi tarkkaan suden jäljet. Hän osasi vuolla päreistä rekiä ja tehdä kuusen kävyistä hevosia ja lehmiä, joille jaloiksi pistettiin tikkuja. Semmoinen oli Pikku Matin ansioluettelo, ja olipa siinä oppia kylliksi niin pienelle miehelle. Mutta ei se riittänyt. Häneltä puuttui yksi hyvin tarpeellinen kapine. En tiedä, pitäisikö sitä mainitakaan. Hänellä ei ollut housuja.
Ja kahdestakin syystä hän oli ilman niitä. Ensiksikin olivat hänen isoisänsä ja mummonsa hyvin köyhät, ja toisekseen oli kaikkein kylän poikien uusimpana muotina juoksennella ilman niitä kapineita, joita ei Matilla ollutkaan. Arkipäivinä he kaikki enimmäkseen olivat paljain säärin, vaan sunnuntaina toki samoin puetut kuin muutkin ihmiset. Pikku Matilla vain ei ollut arkena eikä sunnuntaina noita kapineita, jotka hänellä olisi pitänyt olla, ja se tuotti hänelle viimein paljon huolta.
Pitkään aikaan ei Matti ymmärtänyt itseltään mitään puuttuvan; hän astuskeli pikku paita yllään niin urhollisesti ja iloisesti, kuin ei koko tässä maailmassa olisi koskaan ollutkaan tuommoista joutavaa vaatekappaletta. Mutta mitäs tapahtui? Eräänä sunnuntaiaamuna, kun kaikki ihmiset kokoutuivat rantaan lähtemään kirkkoon, selitti Matti lähtevänsä mukaan.
"Ei se käy päinsä, lapsi kulta", sanoi mummo.
"Miksi ei?" kysyi Pikku Matti.
"Sinullahan ei ole vaatteita." Pikku Matti tuli hyvin miettiväisen näköiseksi.
"Kyllä minä voisin lainata sinulle vanhan hameen", sanoi mummo, "mutta silloin kaikki luulisivat sinua tytöksi."
"En minä tahdo olla tyttö. Minä tahdon olla mies", sanoi Matti.
"Kuulepas vain!" sanoi mummo. "Mies on mies, vaikk'ei olisi viispennistä suurempi. Pysy vain kauniisti kotona, Pikku!"
Ja Pikku jäi sillä kertaa kotiin. Mutta kohta sen jälkeen alkoivat kylässä keräjät. Sinne kokoutui paljo ihmisiä ja muiden muassa tuli myöskin Sipi Ilonen kuvakaappinensa. Kaikki tahtoivat katsella kaappiin, sillä sieltä näkyi Napoleon Punaparta kultakruunuineen ja pitkine sapelineen, Suuri Mogul pelottavan pitkine partoineen ja vanteet vatsan ympärillä, prinsessa Kultakutri, joka talutti kaulanauhasta tiikeri Ahrimania, jättiläinen Kamilas ja Turun linnan tonttu-ukko. Jotkut antoivat Iloselle vaskirahoja, toiset antoivat hänelle leipää, moni ei antanut mitään, ja muutamat puhuivat pahoja sanoja, mutta kaikilla oli hyvin hauska. Sitä kaikkea muut pojat Pikku Matille kertoivat, ja hän sanoi heti lähtevänsä myöskin kuvakaappia katsomaan.