Tuonetar (kuninkaalle).
Kaikki oivaa, sanotte?
Jätitte mun kutsumatta!
Siis jäi lahjan' antamatta.
Tiedättekö, mik' on se?
Olisin sen lahjoittanut,
Mink' on kukin unhottanut:
Tytön otsaan kirjoittanut
Lauseen: elo loputon!
Ajan hukka muu kaikk' on,
Pila, tyhjyys, turhuus, juoni,
Jonka murtaa myrsky. Tuoni.
Ainoastaan tytär Tuonen
Hallitseepi elon suonen,
Oienneiden ytimen.
Hylkäsitte lahjan sen.
Sallimusta kuulkaatten:
Kaiken, min nuo toiset tuopi,
Sallimus niin käydä suopi:
Nero, hyvyys kauneus,
Ikä, kulta, rakkaus —
Ruusunen saa kaiken sen
Viiteentoista' vuotehen.
Mutta silloin haavoittuu
Värttinällä impysenne —
Haihtuvat näin toivehenne —
Ja hän nukkuu…
Kuningas.
Kuollen? Niin
Julmat sanat! Kauhistusta!
Miksi raivoot, henki musta?
Tuonetar.
Siten käskee sallimus.
(Katoaa.)
Valotar.
Ah, mun valtaa aavistus!
Sallimus ei mikskään muutu;
Vaan ei kaikki toivo puutu:
Ikäähän myös luvattiin…
Tiedän kaksoset… no, niin:
Eikö uni, kuolon lailla,
Kuljettele unheen mailla
Helpost', ajan lyhyen,
Mutta melkein samaten?
Ei hän nuku kuolemahan,
Vaan kun haavan saa hän,
niin uinuvi hän unelmahan
Täyteen sadan vuoden ajan;
Silloin vasta kuolo saa.
Hovi samoin uinahtaa.
Vaan jos kohtalolta saa
Silloin juur' hän pelastajan
Heräävä hän riemuin on…
Kuningas.