Niin, hän tuolla Lapsosia pieniä
Vaattehitta, kengittä
Näki käyvän puiston puolla.
Juoksi sinne joutuisaan,
Antoi päähineensä päästä,
Kaulahuivin kaulastaan,
Tahtoin nuhasta nuo säästää;
Sitte, yhden kerrallaan,
Harson, hanskat, viitan vielä
Antoi pois ja jalastaan
Kengät samaa tietä vaan.
Arvaathan sen, millä miellä
Kunigunda katsoi moista,
Kun hän näki neidin noista
Vaattehista paljasna,
Kengittäkin — hirmuista. —
Sinne tänne juoksevana
Niinkuin kynittynä kana.
Sievään Kunigundakin
Lensi häntä läksyttämään;
Mutta pahoin kävi tämän:
Kaatui loiskisi — lampihin.
Narsissi.
Prinsessako?
Leukoija.
Eukko vaan.
Ah, kuin tuota nauroinkaan!
Ruusu, hänpä riensi heti,
Ylös auttoi eukon ja
Hälle antoi sukkansa.
Vaan nyt itkuvirttä veti
Kunigunda, kun nyt julki
Paljain jaloin neiti kulki.
Narsissi.
Hyv' on neiti sydämmestä.
Leukoija.
Kantapäähän kiirehestä.
Kuinka viisas taas hän on,
Sit' ei pysty arvaamahan.
Eilen yksin kulkemahan
Sai hän tänne puistohon,
Mitä varten arvaappa!
Satamäärä lintuja
Viserteli riemuisesti;
Siinä seuraa lukuisesti;
Ja hän puhui vaivatta
Niiden kaikkein tavalla
Tirlilirli, kukkurluu;
Niin ei osaa kenkään muu.
Narsissi.