Olli. En vähintäkään. Mitenkä minä pelkäisin niin hyvää ja kilttiä pikku Otsoa, joka on sydämmestään hyvä ja kiltti pikku Otso? Mutta katsos, Otso, minä olen niin hämilläni, kun satuimme yhteen niin äkkiarvaamatta. Minä olen aina pitänyt niin paljon karhuista; ne ovat, näes Otso, paljoa ylemmät ja korkeammat kuin muut ilkeät peikot, joita asuu täällä metsässä. Semmoisia tyhmiä tölliköitä en häikäile vähintäkään. Niitä minä otan kurkusta, niin että korvat soivat, näes Otso, ja minä pudistelen heitä turkista, niin että…
Vuoren kuningas (nousee vuoren sivulle seisomaan). No, pudistele nyt minua turkista, koska olet niin rohkea!
Olli (huutaa). Huu! Uhkuu!
Vuoren kuningas. Miksi et ota minua kurkusta, niin että korvat soivat?
Olli. Armollinen peikko, säästäkää henkeni; minä olen vain pikku Olli Vihtamäestä ja olen täällä metsässä huvikseni tuttaviani katsomassa.
Vuoren kuningas. Hyvin mahdollista, mutta ei se estä minua syömästä sinua aamiaisekseni.
Olli. Mitä?
(Yrittää taas pakenemaan.)
Vuoren kuningas (ottaa hänet kiinni). Ole huoletta, poikaseni, en minä niin tarkkaa lukua pidä: kyllä sinä oikein hyvältä maistut.
Olli. Malttakaahan vähän; tiedänpä minä yhden, joka maistuisi teidän armostanne paljon paremmalta, ja se on Vihtamäen vanha hiirakko. Se on niin lihava, teidän armonne, että isä aikoi viime syksynä tappaa sen, ja Matti saa tuoda sen tänne aikaisin huomeissa aamuna.