Taustana punertava aamurusko. Korotetulla lavakkeella istuu puoliympyrässä haltiat Sulotar, Koitar, Päivätär, Tähdetär, Kuutar, kehräten värttinöillä, joista kultalankoja lähtee yhtyen Valottareen, joka istuu vähän alempana puoliympyrän keskikohdalla Lähinnä taustaa istuu Tuonetar vaipuneena lukemaan avattua Kohtalon kirjaa.
VALOTAR.
Kotomme on tarun maailmoissa
Ja Untoloissa,
Keväisen taivahan hattaroissa,
Kotoisen onnelan valkamoissa.
Olemme luonnon sulottareita,
Kukattareita,
Suvettareita.
Ikuinen meillä on nuoruutemme,
Me liitelemme
Ja laulelemme
Vaan iloksemme.
Majamme loitoll' on sinisalo
Ja ikivalo.
Ja harvoin sieltä
Haluttaa mieltä
Maan päälle tulla,
Miss' ihmisviisaus pilkkasuulla
Häväisee kaiken, mik' oudoksuttaa,
Elämän tenholla kirkastuttaa.
Mut missä viihtyvi joku vielä
Jumalan mailmassa lapsen miellä,
Siell' ilon suomme
Ja valon tuomme
Ja kuvat korkeat lialle luomme,
Syviä syntyjä uhkuvat,
Joit' eivät ymmärrä viisahat…
Viluhun luovat ne lämpimän,
Valoa yöhönkin synkkähän.
Kuin kesäpäivä länteen laskiessaan
Säteistä kehrää kultarihmoja
Ylhäällä maasta pilvein purppuraan,
Niin mekin kultalangoin kehräämme
Armoisat antimemme ihmisille.
Yks saamiansa mainii sattumaks,
Voitoksi toinen, kolmas ansioksi;
Me, joita ikivoipa sallimus
Sääs elon menoa langoill' ohjaamaan
Hienoilla, joit' ei tunne, ei näe silmä,
Tiedämme: joka olion onni kiintyy
Ylä-ilman vienon valosäikeihin.
Jos lanka katkeis, avaruuden kaarros
Ja luonnon sointu, hyvän elinvoima,
Totuuden yhdysside, oikeuden
Tie suora, kauneuden aaltoviivat,
Maailman pylväät kaikki raukeis, kaikki
Kotiinsa ylhäiseen taas palajais.
Siks kehräilemme ajan alust' asti
Me lakkaamatta ajan loppuhun
Kultaista lankaa synkän siskon vieress',
Jok' osakseen sai hirmuvallat yön.
Nyt, valottaret, seisköön kehrinpyörä
Sen tuokion, min merten lasipinta
Säteillen keinuu alla auringon,
Ja sanokaatte, mitä kehräilette?
SULOTAR.
Mä kehrään oikeutta.
KOITAR.
Mä kehrään totuutta.
PÄIVÄTÄR.
Mä kehrään kauneutta.